Documente online.
Username / Parola inexistente
  Zona de administrare documente. Fisierele tale  
Am uitat parola x Creaza cont nou
  Home Exploreaza
Upload




























Kukaan ei kysy poikaa

Finlandeza




Kukaan ei kysy poikaa

Syyskuun 23 päivä 2003. Istumme Ernon kanssa Kyöstin keittiössä. Erno katselee ulos ikkunasta kerrostalon parkkipaikan automerta. Tiedän mitä hänen mielessään liikkuu: uskaltaako hän purkaa lapsuutensa tuskallisia kokemuksia kaikkien ihmisten luettavaksi? Hän ei ole koskaan puhunut siitä julkisesti. Yli neljäkymmentä vuotta hän on pitänyt kaiken sisällään. Vain Kyösti on saanut luvan kurkistaa hänen sieluunsa. Jokaisen sielu on pyhää maata, jonne ei saa astua ilman lupaa. Päätän olla äärimmäisen varovainen ja hienotunteinen. Annan hänen määrätä missä tahdissa edetään.



Kasvoin ja elin 12 ensimmäistä vuottani Päiväkummun romanilasten lastenkodissa Hämeenkoskella. En tiennyt vanhemmistani mitään. Olin en kenenkään lapsi. Mustalaislähetyksen keskustoimistoon ilmoitettiin, että on löytynyt poikalapsi, jonka vanhemmista ei ole mitään havaintoa ja joka tarvitsee siksi pikaista huostaanottoa. Sosiaaliviranomaiset olivat löytäneet minut lastensairaalasta. Kukaan ei tiennyt henkilöllisyyttäni. Syntymäajastanikin oli kaksi eri tulkintaa.

Aina kun mustalaisia tuli käymään lastenkodissa, kysyin olivatko he minun vanhempiani? " Etkö rakas lapsi tiedä edes vanhempiesi nimeä", he kauhistelivat. Petyin uudelleen ja uudelleen; hekään eivät siis ole vanhempiani. Istuin usein koulupäivän päätyttyä tuntikaupalla tien vieressä tähyillen, milloin minun vanhempani saapuvat. Sain odottaa kaksitoista vuotta.

Lastenkodissa hoitajat pitivät meille pyhäkoulua. Erään pitkäperjantain aattona hoitaja kertoi, että Jeesus rakastaa ihmisiä, varsinkin lapsia. Se oli minulle valtava uutinen. Orpona lapsena en ollut kokenut rakkautta ja turvallisuutta, siksi en osannut kuvitellakaan että joku välittäisi minusta. Hoitajan puheet Jeesuksen rakkaudesta olivat minulle kuin oljenkorsi, johon tartuin. Kun pelkäsin pienenä esimerkiksi pimeää, toistin itselleni, että Jeesus on kanssani, minun ei tarvitse pelätä mitään. Se auttoi.

Turvallisuuden tunteeni kuitenkin murentui pieniksi palasiksi erään toisen pyhäkoulutunnin yhteydessä. Hoitaja kertoi, että Jeesus ristiinnaulittiin ja Hän kuoli. En kuullut tai ymmärtänyt Hänen nousseen kuolleista. Etsin lastenkodin syrjäisimmän huoneen ja itkin lohduttomasti: minulta oli riistetty viimeinenkin toivo. Pahat ihmiset olivat tappaneet Jeesukseni.

Pettymykselläni oli traagiset seuraukset. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni. En halunnut leikkiä muiden lasten kanssa. Vihani ihmisiin sai aivan uudenlaiset kasvot. Kaikki ihmiset pitäisi tappaa, muistan ajatelleeni.

Myös hoitajat huomasivat äkillisen muutokseni. Jonkun ajan kuluttua minut vietiin psykiatriseen kuntoutuskartoitukseen. Psykiatrin mukaan olin "vain pinnallisesti läsnä, elää osittain autistisissa fantasioissaan".

Kuolemansuudelma

Pettymykseni eivät loppuneet tähän. Jos mahdollista, vieläkin tuskallisempi kokemus odotti nurkan takana.

Eräänä kauniina kesäisen sunnuntain iltana lastenkodin pihaan lipui musta komea virka-auto, jonka nokassa liehuivat Suomen ja Yhdysvaltain liput. Virkapukuinen mies nousi autosta ja kysyi " kuka teistä on Pertti Enroth?" (Vaihdoin nimeni myöhemmin Ernoksi). Lapset osoittivat sormellaan minua. Pelästyin. Miksi he juuri minua kysyvät? Oliko virkapukuinen mies joku agentti? Olivatko he tulleet hakemaan minua jonnekin sairaalaan, vai mistä tästä on kyse, mietin lapsen peloissani.

Sitten auton takaovi aukesi ja näimme pariskunnan nousevan autosta. Nainen kaappasi minut syliinsä pälpättäen kieltä, jota en ymmärtänyt. Hän hymyili kauniisti ja antoi poskelleni suudelman. Sinä hetkenä kaikki pelkoni ja jännitykseni sulivat. Hymyilin hänelle takaisin ja halusin olla ikuisesti hänen sylissään. Hetken mielessäni häivähti ajatus, että vanhempani eivät siis olleetkaan mustalaisia vaan rikkaita ja ystävällisiä valkolaisia. Mutta se kesti vain hetken. Ymmärsin, että nämä eivät ole oikeita vanhempiani vaan joitakin muita jotka vain pitivät minusta.

Pian selvisi, että he ovat Yhdysvaltain kansalaisia ja ovat tulleet hakemaan minut kanssaan Yhdysvaltoihin! Olin häkeltynyt ilosta. Kaikki tuntui niin ihmeelliseltä! Olin monta vuotta odottanut vanhempiani turhaan. Jeesuksenikin oli tapettu, mutta nyt saan ikiomat vanhemmat ja muutan heidän kanssaan Yhdysvaltoihin! Kaikki tämä oli pienen lapsen maailmassa täysin mahdotonta ymmärtää! Olin niin onnellinen, että muistan vieläkin tuon huikaisevan tunteen!

Kaikki lapset parveilivat ympärilläni. He olivat yhtä hämmentyneinä kuin minäkin. "Voi Pertti, sä pääset hienoon perheeseen. Miten sä osaat olla siellä?", yksi huokasi. " Älä mee Pertti, sun tulee ikävä", joku toinen sanoi.

Mutta nouseva aurinkoni ammuttiin alas. Yhtäkkiä hoitajat alkoivat supista keskenään. Ilmapiiri muuttui hetkessä pelottavan salaperäiseksi. Vieraatkin huomasivat sen kysyen mitä nyt tapahtuu. Hoitajat veivät heidän johtajan luokse sisälle. Noin tunnin kuluttua he tulivat surullisen näköisinä takaisin ulos. Vaistosin, että jotain oli muuttunut viime hetkellä ennen lähtöämme. Minulle tehtiin selväksi, etten lähdekään vieraitten kanssa Yhdysvaltoihin. Puhkesin hillittömään itkuun ja juoksin huoneeseeni. Huusin tuskaani niin lujaa kuin jaksoin. Kun en enää jaksanut huutaa, käperryin sänkyyni nyyhkyttäen. Minut oli taas petetty. Silloin päätin, etten enää koskaan luota yhteenkään ihmiseen.

Illalla sängyssäni kosketin poskeani, johon kaukainen vieras oli antanut suudelman. Hän ainakin huomasi minut, ajattelin. Syvällä sydämessäni tiesin, että nainen olisi halunnut ottaa minut mukaansa, mutta joku esti sen. Vasta aikuisena sain tietää äidiltäni, että hän oli sittenkin muuttanut mieltään; hän ei halunnut luovuttaa minua niin kauas.

Elämä lastenkodissa

Mun paras kaveri oli Helvi. Jaoimme toisillemme kaikki asiamme. Jos Helvillä meni huonosti, niin minullakin meni ja päinvastoin. Lukemattomat kerrat lohdutimme toisiamme pitämällä kiinni kädestä tai silittäen toistemme hiuksia.

Muistan kerran kun pelkäsin rokotusta kuollakseni. Jännitin niin, että lihakseni olivat aivan kireät, joten rokotus sattui vieläkin enemmän. Olin niin kipeä, etten pystynyt kävelemään puoltatoista kilometriä koulusta kotiin. Helvi joutui kantamaan minua koko matkan. Aikaa meni niin kauan, että myöhästyimme päivälliseltä. Meitä rankaistiin siitä, emmekä saaneet ruokaa koko loppupäivänä. Vaikka kuinka yritimme selittää myöhästymisemme syyn, se ei auttanut. Maha kurnien menimme sinä iltana nukkumaan.

Minulla on jo pienestä pitäen ollut kyky vaistota mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Kerran kun tulimme Helvin kanssa koulusta kotiin, sanoin hänelle ettei hän ole enää kauan lastenkodissa.

"Älä nyt höpise, mihin minä muka lähtisin", Helvi naurahti. "Ja jos lähtisinkin, ottaisin sut mukaani."

Siitä päivästä alkaen heräsin joka aamu peläten, että tänään Helvi lähtee pois. Näin hyvää ystävyyttä minulla ei anneta olla, ajattelin. Vajaan vuoden kuluttua näin tapahtuikin. Muistan kun istuimme suurella kivellä muutamaa päivää ennen hänen kotiinlähtöään. Helvi itki menettävänsä ainoan ystävänsä.

"Minä en jätä sinua yksin tänne. Ehdotetaan vanhemmilleni, että ottavat sinutkin mukaan", Helvi nyyhkytti.

"Tai mene sinä heidän kanssaan, minä jään tänne", Helvi ehdotti ihan tosissaan. Niin paljon hän minua rakasti! Purskahdin itkuun ja yritin lohduttaa häntä. "Älä huolehdi, kyllä minä pärjään", sopersin.

Vaikka olimme vasta kymmenvuotiaita, ajattelimme hyvin aikuismaisesti. Lastenkodissa olimme oppineet siih 131b15b en. Siellä oli pakko pitää puoliaan ja valita ystävänsä huolellisesti. Helvi oli pala sieluani. Teimme kaiken yhdessä.

Muutama vuosi sitten Helvi kuoli. Oliko se itsemurha vai vahinko, ei tiedetä. En päässyt hänen hautajaisiinsa, koska pillerihelvettini oli silloin pahimmillaan.

Helvin kotiin muuttamisen jälkeen koin hirvittävää yksinäisyyttä. En tiennyt miten jatkaisin elämääni ilman häntä. Eristäydyin ihan omaan maailmaani. En halunnut osallistua muiden lasten kanssa harrastuksiin. Kun muut lastenkodin pojat pelasivat kylän poikia vastaan, kieltäydyin lähtemästä mukaan. Yleensä oleskelin yksikseni huoneessani lukien sarjakuvia ja seikkailukirjoja.

Noin vuosi Helvin lähdön jälkeen tutustuin Hemmiin, johon pystyin luomaan edes jonkinlaisen ystävyyssuhteen. Hän oli hyvin vilkas ja kekseliäs poika, joka onnistui vetämään minut ulos sulkeutuneesta maailmastani. En tiedä miten minun olisi lopulta käynyt lastenkodissa ilman Hemmiä.

Hemmi joutui myöhemmin suuriin vaikeuksiin lastenkodin hoitajien kanssa koska ei suostunut tekemään kaikkea, mitä he halusivat. Hän uskalsi kyseenalaistaa hoitajien hoitomalleja ja määräyksiä. Hän sai maksaa käyttäytymisensä selkäsaunoilla, häntä hakattiin kuin vierasta sikaa. Olin yksi niistä, jotka auttoivat Hemmiä pääsemään pois lastenkodista omaistensa luokse Poriin. Kun Hemmi lähti, pidin huolen että hänen laukkunsa oli täynnä ruokaa ja vaatteita. Koin olevani sen velkaa hänelle. Myöhemmin Hemmikin teki itsemurhan. Hänen omaisensa halusivat minut mukaan hautajaisjärjestelyihin. He sanoivat pitävänsä minua Hemmin veljenä. Puin ruumishuoneella Hemmin ja kannoin arkkua. Hemmin omaisista minulle on jäänyt kaunis muisto. He olivat minulle ystävällisiä ja huomaavaisia.

Erno yrittää pidättää kyyneleitään."Itke vaan", sanon hiljaa."Tämä riittää hyvin tältä päivältä. Jatketaan huomenna, olet ollut hyvin urhoollinen."

Erno menee kylpyhuoneeseen. Kuulen hänen itkunsa.

Pohjaton viha

Istumme Ernon kanssa Auroran sairaalan puistossa. Mahtavat, monta sataa vuotta vanhat tammet ja koivut ympäröivät meidät. Lintujen konsertti on korvia hivelevän kaunista.

Erno heittäytyy pitkälleen nurmikolle, katsoo pilvettömälle taivaalle ja alkaa ottaa kiinni menneisyytensä varjoja.

Hemmin lähtö lastenkodista laukaisi minussa lopullisesti vapauden kaipuun. Halusin päästä pois lastenkodin ahtaista säännöistä ja päättää itse elämästäni. Tässä vaiheessa vanhempani olivat ottaneet yhteyttä lastenkotiin ja halusivat minut luoksensa. He eivät tulleet vieläkään tapaamaan minua henkilökohtaisesti vaan keskustelivat asiastani lastenkodin johtajan kanssa.

Viimeiset viisi vuotta olivat lastenkodista irtautumisen aikaa. Sitä vauhditti yhä ahdistavammaksi käyvä vihani hoitajia kohtaan. En voinut sietää heidän halveksivaa suhtautumistaan mustalaisuuttamme kohtaan. He pitivät toimintaansa yhteiskuntaan sopeuttamisenamme ja ennen kaikkea he pyrkivät saamaan meidät pois mustalaisidentiteetistämme ja siitä ajattelumaailmasta. Ehkä he kuvittelivat toimivansa oikein, mutta todellisuudessa se riisti meiltä itsetunnon. Emme tienneet, keitä olemme. Mustalaisia vai valkolaisia? Tai kenties molempia.

Kokonaan oma lukunsa oli heidän pyrkimyksensä saada meidät lapset toisiamme vastaan. Kaikki lasten väliset suhteet leimattiin epäilyttäviksi ja salaperäisiksi. Yleensä se onnistui. Piilotimme toisiltamme kaikki henkiset ja sosiaaliset tarpeemme. Kerran lastenkodin johtaja jopa pyysi meitä hakkaamaan sellaiset lapset, jotka eivät ole kuuliaisia säännöille tai ovat muuten hankalia. Jotkut tekivätkin niin saadakseen hoitajilta hellyyttä ja huomiota, mutta itse en suostunut koskaan hakkaamaan ketään. Yleinen halveksiva ilmapiiri oli kuitenkin käsin kosketeltavissa. Koko lastenkoti oli täynnä pieniä ryhmittymiä toisiaan vastaan. Onneksi vuosien varrella jokainen lapsi löysi yhden hyvän ystävän, jonka kanssa jakoi surut ja ilot. Jos näin ei olisi käynyt, aggressiot olisivat vyöryneet hallinnasta.

Vihdoin äitini tuli tapaamaan minua. Vuodet olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä: en tuntenut mitään häntä kohtaan. Hän halusi minut mukaansa, mutta kaikkien ällistykseksi kieltäydyin. Kaikki mielikuvani ja ihanteeni äidistäni ja isästäni olivat kuolleet. En yksinkertaisesti voinut kuvitellakaan, että muuttaisin heidän luoksensa asumaan. Minussa oli herännyt valtava vapauden kaipuu, jota edes vanhempieni ilmestyminen ei kyennyt syrjäyttämään. Halusin pois lastenkodista, halusin irti säännöistä, halusin irti normeista, halusin vapauteen! Olin päättänyt, että kun täytän viisitoista vuotta, minä häivyn. Sitä ei saanut estää mikään eikä kukaan!

Vihani tunkeutui jo uniinikin. Milloin kuristin, milloin potkin hoitajat kuoliaaksi. Usein heräsin omaan huutooni. Olin hiestä märkä tai vapisin kylmästä. Halusin vapaaksi vihastani, mutta en tiennyt miten. Asiaa ei helpottanut, että hoitajat alkoivat ääneen lausua mielipiteitään minusta ja osaamattomuudestani. Jälkeenpäin ymmärsin, että he olivat arvanneet lähtöaikeeni ja halusivat tehdä sen mahdollisimman vaikeaksi. Kuulin tämän tästä, että minusta ei ole mihinkään, en tule koskaan saamaan ammattia enkä muutenkaan pärjäämään maailmassa. Pahinta oli, että minä uskoin heitä. Monina yönä valvoin aamutunneille ja mietin miten minun käy maailmassa? Muistin myös psykiatrin lausunnot mielenterveydestäni. Itsetuntoni, jos sitä yleensä olikaan, kävi hirvittävää kamppailua pelkojeni kanssa.

En kuullut äidistäni juuri mitään ensitapaamisemme jälkeen. Isääni en ollut nähnyt vieläkään. Siihen kului vielä kahdeksan vuotta, jolloin olin jo aikuinen mies.

Jeesukseni elää sittenkin!

Helvin lähdöstä oli kulunut kaksi vuotta. Hemmi oli muuttanut Poriin vuosi sitten. Aloin lähestyä viidentoista vuoden ikää. Kaikki muu oli muuttunut, mutta viha oli rakentanut kivitalon sieluuni. Halusin päästä lähtemään mahdollisimman pian. Pelkäsin, että vihapäissäni teen jotain, jota joudun katumaan koko loppuelämäni.

Olin kiinnittänyt huomioni kahteen tyttöön. He olivat tulleet uskoon muutama kuukausi sitten. Näin heissä valtavan muutoksen. Olin tuntenut heidät pienestä lapsesta asti, joten tiesin heidän elämänsä yhtä hyvin kuin omani.

Aloin seurata heitä entistäkin tarkemmin. Halusin nähdä oliko heidän muuttumisensa todellista vai vain hetken hurahdus. Erityisen vaikutuksen teki heidän iloisuutensa. Itseensä sulkeutuneista tytöistä oli hetkessä tullut ystävällisiä ja huomaavaisia. He paijasivat pienempiä lapsia, ottivat heitä syliinsä ja leikkivät heidän kanssaan. Heillä oli aikaa kaikille.

Oli kulunut yli puoli vuotta tyttöjen uskoontulosta. Heidän iloisuutensa ja ystävällisyytensä ei ollut kadonnut, päinvastoin. Minun oli pakko myöntää, että he olivat todellakin löytäneet jotain uutta. Niissä oloissa sen täytyi olla Jumala. Heidän muutoksensa oli niin konkreettinen. Oivalsin lapsuuteni Jeesukseni olevan sittenkin elossa! Ymmärsin, ettei noilla tytöillä ole se jumalanpalvelusjumala, jota meille oli tarjottu joka sunnuntai, jolloin ei saanut hiiskahtaakaan, ei hymyillä, ei liikkua senttiäkään. Jos joku uskalsi radiojumalanpalveluksen aikana äännähtääkään, voi sitä raukkaa! Jumalakuvastani oli kaikkien noiden vuosien aikana muodostunut jähmeä ja kireä. Ei saanut tuntea eikä osoittaa mitään, piti vain olla. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että "sopeuttamiskurssiin valkolaiseksi" otettiin mukaan myös Jumala. Omassa mielessäni olenkin kutsunut lastenkotia keskitysleiriksi. Minulla on keskitysleirikokemus takana. Tiedän myös paljon kapoista. Meillä oli joka toinen lapsi enemmän tai vähemmän kapo. He toimivat hoitajien kätyreinä, joita tuli pelätä yhtä paljon kuin hoitajiakin. (Lapsia oli lastenkodissa 35). Tyttöjen Jumala oli tunnepitoinen, eläytyvä, hyvin inhimillinen ja arkipäivän elämään liittyvä Jumala. Kuka ei arvostaisi sellaista Jumalaa!

Meillä oli myös yksi hoitaja, joka vaikutti samanlaiselta kuin uskoon tulleet tytöt. Yhtenä päivänä keräsin rohkeuteni ja kysyin häneltä onko hän uskovainen. "Olen", hän vastasi. Lopullisen varmistuksen hänen uskostaan sain, kun hän kutsui minut kotiinsa keskustelemaan uskonasioista. Hoitajien huoneeseen meneminen oli suurin rikos mitä voi olla. Siitä seurasi selkäsauna ja kotiaresti koulupäivän jälkeen. Nyt minulla oli jo toinen aivan erilainen malli Jumalasta kuin itselläni oli!

Oli juhlavaa mennä hoitajan huoneeseen. Hän keitti kahvit ja piti muutenkin vertaisenaan. Keskustelimme uskonasioista monta kuukautta, mutta vasta noin vuoden kuluttua olin valmis antamaan elämäni Jeesukselle. Tyttöjen ja hoitajan iloisuus ja turvallinen persoona poistivat viimeisetkin epäilykseni. Pettymys, jonka lapsena koin Jeesukseni kuolemasta sai vihdoinkin väistyä! Se oli valtavin kokemus, jonka olin lastenkodissa kokenut. Sisäiseen elämääni annettiin jotain aivan uutta! Heräsi uusi toivo. Koin ensimmäistä kertaa elämässäni rauhaa. Ilman sitä kokemusta en olisi ehkä sittenkään, vihastani huolimatta, uskaltanut lähteä pois lastenkodista.

Uskoon tuloni jälkeen aloin työstää vihaani uudella tavalla. Yritin tosissani armahtaa ja antaa anteeksi hoitajille ja vanhemmilleni. Viisitoistavuotiaana en tietenkään tajunnut, että anteeksiantaminen on prosessi. Odotin samanlaista onnentulvakokemusta, minkä olin kokenut uskoon tulossani. Vasta kymmenen vuoden kuluttua ymmärsin, ettei Jumala toimi tämän kaavan mukaan, ainakaan minun kohdallani. Olin kuitenkin saanut uuden alun. Maaliin ei voi päästä, ellei lähde liikkeelle.

Vain muutama kuukausi ennen lastenkodista lähtöä tapahtui konflikti, jota olin pelännyt jo kauan. Lastenkodin johtaja hakkasi pientä lasta. Kuulin molempien äänet käytävälle. Juoksin pukuhuoneeseen ja tartuin johtajaa niskasta kiinni. Vuosien vihan tunteet ja aggressiot purkautuivat minussa valtavalla vyöryllä. Hän oli käsissäni kuin vahaa. Paiskasin hänet päin patteria. Hän piti kiinni kyljestään uikuttaen ääneen. Tunsin valtavaa mielihyvää nähdessäni hänet avuttomana lattialla.

"Tämä muistetaan Pertti, tämä muistetaan", hän toisti valituksensa lomasta.

"Minä muistan vielä kauemmin", vastasin pirullinen hymy huulillani.

En koskaan unohda hänen hämmästynyttä, kauhunsekaista ilmettään. Sitä oli helppo lukea; Pertistä, ainaisesta nyyhkyttäjästä ja haaveilijasta oli kasvanut mies, joka pisti suuren johtajan ryömimään edessään maassa.

En tuntenut hitustakaan huonoa omaatuntoa, päinvastoin. Olin saanut hyvityksen kaikille nöyryytyksille ja solvauksille. Tilini olivat nyt tasan. Sitäpaitsi tiesin, että nyt lähtöni lastenkodista olisi vieläkin helpompaa. Mikään ei enää estäisi minua, ajattelin riemuissani.

Samaan aikaan kun lähtöni lähestyi, pelkoni maailmalla pärjäämisessä askarrutti mieltäni. En tiennyt mikä minua kohtaa siellä. Minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaa miten maailmassa ollaan ja mihin edes menen. En tuntenut ainuttakaan sukulaistani, enkä ketään muutakaan, kenen luokse voisin ainakin aluksi asettua. Koko tulevaisuus oli pelottavalla tavalla tuntematon.

Vapaus vankilana

Pahvilaatikko ja kitara kainalossa hyppäsin alas junasta Helsingin rautatieasemalla. Katsoin aseman kellotornia, kolme minuuttia yli puolenyön. Mietin kuumeisesti mihin menisin yöksi. Kiertelin aikani kaupunkia, kunnes löysin siistin rappukäytävän, jonka alla oli suojaisa paikka. Nukuin siinä. Aamulla heräsin terävään potkuun kylkiluihini: "Saatanan mustalainen, ulos täältä", vanhempi mies karjui. Lähdin pahvilaatikkoni ja kitarani kanssa tietämättä minne. Kävelin koko päivän miettien seuraavaa yöpaikkaa. Rahaa oli juuri sen verran, että sain pari lihapiirakkaa ja maitopurkin. Kun ilta koitti, minut valtasi pakokauhu. Olin aivan toimeton. Hetken jo mietin, että liftaisin takaisin lastenkotiin, siellä olisi ainakin sänky ja ruokaa, mutta hylkäsin ajatuksen. Lastenkotiin en enää menisi, vaikka henki lähtisi, päätin.

Vihdoin löysin uuden rappukäytävän, jossa sain nukkua jopa ihan rauhassa. Vietin siinä muutaman seuraavankin yön. Päivät kiertelin ja harhailin pitkin kaupunkia kerjäten rahaa ruokaan. Rukoilin Jeesusta, että hän johtaisi askeleitani. Näin ei voisi kauan jatkua. Minun olisi löydettävä asunto ja työpaikka, muuten minut korjaisi kuolema. Pari kuukautta kului. Nukuin milloin missäkin, ruokaakin sain juuri sen verran, etten kuollut nälkään.

Sain kuulla erään tuttavani muuttaneen Helsinkiin. Soitin numerotiedusteluun ja sain kuin sainkin hänen puhelinnumeronsa. Tiesin hänen veljensä olevan työnjohtajana jossain leipomossa. Tuttavani ehdotti veljelleen, että tämä ottaa minut töihin, mutta etninen taustani oli este. Lopulta hän kuitenkin taipui ja pääsin kolmen kuukauden koeajalla harjoittelijaksi. Varmuuden vuoksi minut sijoitettiin työnjohtajien lasikopin edessä sijaitsevaan työpisteeseen. Ensimmäiset kolme kuukautta syötin valmista taikinaa koneen liukuhihnalle. Otin tarkoituksella yövuorot, koska minulla ei ollut asuntoa. Päivät nukuin Kaisaniemen puistossa.

Koeajan päätyttyä työnjohtajat vakuuttuivat rehellisyydestäni ja taidoistani. He tarjosivat minulle massanvalmistajan työtä. Se oli itsenäistä työtä omassa keittiössä. Tehtäväni oli tuottaa kolmeen kerrokseen täytteitä, esimerkiksi pizzoihin ja pulliin. Tein sitä kaksi vuotta ja olin ylpeä itsestäni. Lastenkodin hoitajat olivat väärässä ennustaessaan, ettei minusta ole mihinkään, hykertelin mielessäni. Itsetuntoni oli saanut uuden nosteen, joka antoi uskoa tulevaisuuteen. Jumala oli konkreettisesti mukana elämässäni. Koin, että hän johdatti ja auttoi minua selviytymään joka päiväsessä arjessani.

Ainoa ongelma oli, ettei minulla ollut vieläkään vakituista asuntoa. Olin kahden vuoden aikana tutustunut joihinkin ihmisiin, joiden luona sain olla aina muutaman yön, mutta se oli hyvin raskasta ja kiusallista. Kaipasin omaa tilaa ja rauhaa. Eräänä päivänä kävelin torille ja näin siellä heimolaisiani. Kysyin heiltä sukulaisiani. Eräs nainen osoittautui serkukseni ja menin hänen luokseen. Asuin siellä muutaman kuukauden, mutta en viihtynyt. En osannut olla mustalaisten maailmassa.

Vihdoin työpaikkani onnistui järjestämään minulle alivuokralaisasunnon yli seitsemänkymmentävuotiaan naisen luota. Hän oli hyvin ystävällinen ja kultainen vanhus. Hän huolehti minusta laittamalla ruokaa ja pesemällä pyykkini. Se tuntui taivaalliselta. Sain nukkua kahden lakanan välissä. Silloin muistin hoitajien ennustuksen: "Et tule koskaan nukkumaan kahden lakanan välissä." Ilokseni sain todeta jo toisen kerran hoitajien olleen väärässä!

Elämä oli pientä mutta turvallista. Oikeastaan en muuta kaivannutkaan. Olin saanut asunnon, hyvän työpaikan ja jo ystäviäkin. Kävin säännöllisesti hengellisissä kokouksissa ja luin paljon Raamattua ja rukoilin. Jumala oli selvästi eheyttänyt sisäistä maailmaani.

Olin saanut heiveröisen otteen myös vihastani. Se ei enää vaivannut mieltäni joka päivä. Koin sen valtavana Jumalan armona ja lahjana. En halunnut tuhota elämääni vihalla, olin nähnyt ja kokenut sitä aivan tarpeeksi lastenkodissa. Viha on hirvittävin voima, jonka tiedän. Se tuhoaa vuoren varmasti.

Isän tapaaminen

Eräänä kesäkuisena iltana 1977 sain puhelinsoiton työmaalleni. Serkkuni soitti ukkini kuolleen ja pyysi minua hautajaisiin. En luonnollisesti ollut nähnyt koskaan häntäkään; nyt näkisin ensimmäistä kertaa arkussa! Aluksi ajattelin etten mene, mutta toisaalta tunsin mielenkiintoa nähdä sukulaisiani enemmän samalla kertaa. Olin tavannut joitakin heistä satunnaisesti, yleensä hengellisissä kokouksissa. Koin oloni vieraaksi heidän seurassaan. Puhuimme aivan eri kieltä. Varmasti he kokivat samoin. Molemminpuolinen tarkkailu oli vallitsevampi kuin todellinen halu tutustua toisiimme.

Kirkon piha oli täynnä kansallisasuunsa pukeutuneita naisia ja tummiin vaatteisiin sonnustautuneita miehiä. Minua jännitti. Sydämeni löi kiivaasti. Jalkani tuntuivat raskailta haloilta. Suuntasin kulkuni suoraan sisälle. En halunnut jäädä pihaan keskustelemaan sukulaisteni kanssa.

Eteisessä oli joku mies.

"Mitäs poika?", hän kysyi.

"Mitäs tässä ", vastasin pysähtymättä.

Kun näin serkkuni, kysyin häneltä kuka minua tervehtinyt mies on.

"Sinun isäsi", hän vastasi naurahtaen.

"Ai jaa ", totesin.



Vilkuilin salaa isääni. Tuossa minun isäni nyt sitten on, ajattelin. En tuntenut liikutusta enkä mitään muutakaan katsellessani häntä. Hän oli minulle kuin kuka tahansa mies.

Kun ukin hauta oli luotu umpeen, kävelin auton luo. Näin isäni nojaavan hautausmaata ympäröivään kivimuuriin. Emme sanoneet toisillemme mitään. Yhtäkkiä koin valtavaa ahdistusta vaistotessani, että hän kuolee pian. Mietin menisinkö sittenkin juttelemaan hänen kanssaan, mutta en jostain syystä tohtinut.

Kun muut vieraat tulivat autoon, ajoimme surutaloon. Hetken kuluttua sanoin ääneen: isä kuolee pian.

"Älä hyvä poika puhu tuollaisia", he huusivat kauhistuneena.

Koko loppupäivän asia ahdisti minua, mutta en puhunut asiasta enää kenelläkään.

Hautajaisten jälkeen koin pakottavaa tarvetta ostaa tumman puvun. Kun olin ostanut sen, lähdin Tampereelle serkkuni luokse. Perjantai-iltana minut valtasi hirvittävä ahdistus, suorastaan pakokauhu. Halusin takaisin Helsinkiin hengelliseen kokoukseen päästäkseni ahdistuksestani. Hyppäsin saman tien junaan ja menin telttakokouksiin Töölön Kisahallin kentälle. Pyysin erästä saarnaajaa rukoilemaan puolestani, kun samaan aikaan eräs romani tuli sanomaan minulle, että isäni on kuollut. Tästä siis johtui ahdistukseni, ajattelin.

Nousin ylös alttarilta kokematta enää pienintäkään ahdistusta. Isäni oli kuollut 7.7.1977, samana vuonna siis kuin Elviskin. Hän eli ukkini kuoleman jälkeen vajaat kaksi viikkoa. Tummalle puvulle oli tarvetta nopeammin kuin olin aavistanut.

Isän nopea kuolema heti ukkini kuoleman jälkeen oli raskas isku hänen läheisilleen. Itse en oikeastaan kokenut minkäänlaista tunnekuohua. Olin tyyni ja rauhallinen. Vasta kun katsoin häntä arkussa, tunsin menettäneeni jotain tärkeätä. Mielessäni huusin isälleni, että nouse ylös ja rakasta minua! Äidilleni ja sisaruksilleni en näyttänyt tai kertonut tunteistani mitään.

Hautajaissaattueessa meidät lapset ohjattiin tila-autoon. Kukaan ei sanonut mitään, tuijotimme vain edessämme kulkevaan ruumisautoon.

Yhtäkkiä vanhempi veljeni puhkesi hillittömään itkuun. "Aatelkaa, tossa menee meijän isä. Tää on isän viimeinen matka", hän sai sanotuksi itkunsa lomasta.

Pelästyin veljeni itkua. Minulle oli lastenkodissa opetettu itkun olevan häpeällinen heikkouden merkki. Nyt huomasin, ettei kukaan nauranut tai pitänyt sopimattomana veljemme itkua vaan täysin luonnollisena asiaan kuuluvana reagointina. Vuosia myöhemmin tajusin, että lastenkodissa sisäistämäni käsitys kyynelistä oli eräs tapa kontrolloida tunteita. Tämän ymmärtäminen johti entistäkin syvempään vihaan ja katkeruuteen hoitajia kohtaan.

Hautajaisten jälkeen palasin kotiini säännölliseen arkirutiiniin. Tein innokkaasti töitä, kävin kokouksissa ja tapasin ystäviäni. Elämä oli mukavaa.

Kyösti ja Rainer

Olin alkanut kiinnostua musiikista. Soittelin iltaisin kitaraa ja lauloin hengellisiä lauluja. Mielestäni osasin laulaa. Monta kertaa teki mieli pyytää, että saisin esiintyä seurakunnassa, mutta en tietenkään uskaltanut. Takaraivossani takoivat hoitajien mielipiteet osaamattomuudestani mihinkään. Vaikka työ leipomossa olikin nostanut itsetuntoani, laulaminen ihmisten edessä oli sentään ihan eri juttu! Karistin kaikki ajatukset laulamisesta ja keskityin työhöni leipomossa.

Eräänä aamuna työnjohtaja kutsui minut huoneeseensa. Sydämeni hypähti voltin; nyt saan siis potkut! Johan tätä onnea kestikin, ajattelin.

"Kuules Erno, olet tehnyt hyvää työtä. Mitä jos ottaisit työnjohtajan paikan, yksi työnjohtaja jää eläkkeelle. Olemme tosi tyytyväisiä sinuun", hän kehaisi.

En tiennyt miten olisin. Tuntui uskomattomalta, että joku kehui minua!

"Tuota...tämä tuli niin yllättäen...saisinko muutaman päivän aikaa harkita. Olen kuitenkin vielä aika vihreä tässä hommassa", sanoin otettuna.

"Mieti toki, mutta meidän puolesta voit aloittaa vaikka heti. Älä nyt jänistä, saat hyvän palkankorotuksenkin. Ainahan nuori mies rahaa tarvitsee", hän rohkaisi hymyillen.

Kävelin takaisin työpisteeseeni kuin huumattuna. Minustako työnjohtaja! päivittelin ääneen. Ajatus kiehtoi minua. Palkkani nousisi sen verran, että voisin vuokrata ihan oman kämpän. Se olisi taas uusi askel kohti suurempaa itsenäisyyttä, mietin.

En nukkunut silmällistäkään seuraavana yönä. Rukoilin Jumalaa, että Hän johtaisi tässäkin asiassa. Aikaa ei kuitenkaan olisi rajattomasti. Leipomo oli täynnä paljon kokeneempia kuin minä. Jos aikailisin liian kauan, paikan saisi joku muu.

Päätin ajatella asiaa yli viikonlopun ja mennä Lahteen Romanijuhlille. Maanantaina antaisin vastaukseni ja se pitäisi.

Lahden helluntaiseurakunnan rukoushuone oli täynnä ympäri Suomea tulleita romaneita. Syy, miksi halusin sinne, oli että olin kuullut taitavan ravintolamuusikon tulleen uskoon kesällä ja esiintyisi nyt viikonloppuna Lahdessa. Hänen nimensä oli Kyösti Roth. Kaikki odottivat hänen saapumistaan juhlille. Kun hän vihdoin saapui, salissa kävi melkoinen supina.

Kyösti kuulutettiin lavalle pianon ääreen. Hän käveli ryhdikkäästi, ehkä hieman kopeanakin komeassa tummassa puvussaan lavalle ja rupesi soittamaan. Hänen soittonsa täytti koko salin. Tuntui kuin suuri orkesteri soittaisi lavalla. En ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa. Niin hullulta kuin se tuntuikin, olin ylpeä että Kyösti oli mustalainen. Tuosta hetkestä alkaen sielussani kääntyi jotain päälaelleen; halusin olla ylpeä heimostani ja itsestäni! Voin kirjaimellisesti sanoa, että tuona hetkenä synnyin uudesti romanina.

Kun kokous loppui, Kyösti kuulutti kaikki laulajat lavalle. Tarkoitus oli muodostaa kuoro, joka esiintyisi seuraavassa kokouksessa. Uskaltaisinko minäkin, mietin. Rainer, jota en vielä tuntenut, kopautti olkapäähäni ja pyysi tulemaan kanssaan lavalle. Lähdin epävarmana, valmiina palaamaan paikalleni heti, kun Kyösti kuulee ääneni.

Harjoittelimme tunnin. Kyösti oli hyvin määrätietoinen ja vaativa. Lavalta sai lähteä, jos ei ottanut tosissaan. Kyösti raukka ei tajunnut, että kaikki jännittivät hänen taitojaan niin paljon, ettei laulamisesta tahtonut aluksi tulla mitään.

Lauloin Rainerin vieressä takarivissä. Hän kehui ääntäni ja pyysi että laulaisin kovempaa. No, lauletaan sitten, päätin.

Kun olimme laulaneet laulun, Kyösti vinkkasi luokseen minut ja Rainerin.

"Jaaha, tähän loppuu meiän laulaminen", Rainer sanoi.

"Teissä kahdessa on ainesta. Sulla on harvinaisen korkea ja komea ääni", Kyösti sanoi minulle. "Mennään kokouksen jälkeen juttelemaan, mulla on ehdotus teille.

Menimme Rainerin kanssa takaisin paikallemme. Katsoimme toisiamme kuin puusta pudonneet tietämättä mitä ajatella.

"Ei se asia ainakaan kauheen paha voi olla, koska se kehui meitä", Rainer sai vihdoin sanotuksi.

Kokous alkoi. Yleisö piti meidän lauluista. Jumalan Henki oli voimakkaasti läsnä tilaisuudessa. Kun ihmisiä kutsuttiin alttarille ottamaan vastaan pelastuksen, useita kymmeniä ihmisiä teki niin. Silloin oli valtava romaniherätys. Tuossakin kokouksessa jättäytyneistä on suurin osa tänäkin päivänä uskossa.

Laulaminen kuorossa oli minulle suuri hetki. Ensimmäistä kertaa koin olevani hyväksytty suuressa joukossa. Kaikki olivat minulle ystävällisiä ja rohkaisivat jatkamaan laulamista. Itsetuntoani oli jälleen hieman nostettu. Pelot osaamattomuudestani saivat taas pienen näpäytyksen.

Kokouksen jälkeen menimme Kyöstin kanssa takahuoneeseen. Odotimme Rainerin kanssa jännittyneinä mitä Kyösti ehdottaisi meille.

"No niin pojat! Mulla olis teille töitä. Lähtisittekö pitämään mun ja Hekkalan Veikon kanssa kokouksia ympäri Suomea? Veikko julistaisi ja me laulaisimme? Heti kun kuulin teidän laulavan, koin että teidät olisi pyydettävä mukaan. Uskon, että se on Jumalan tahto. Mitä mieltä ootte?"

Seurasi pitkä hiljaisuus. Katsoimme Rainerin kanssa toisiamme tajuamatta kumpikaan Kyöstin ehdotusta.

"En mä oikein tiedä, oon ollut uskossakin vasta vähän yli vuoden", Rainer empi hiljaa.

"Mä vasta kaksi kuukautta", Kyösti napautti.

"Työ tekijäänsä opettaa. Kasvaisimme siinä Veikon rinnalla. Se on kokenut julistaja ja pitäisi meistä hyvää huolta. Mulla on kutsu Jumalan Valtakunnan työhön ja oon varma, että teilläkin on", Kyösti valoi meihin uskoa. -------- ----- ------ -------- ----- ------ -------- ----- ------ ----

Päässäni vilisi haamuja kuin rottia kaatopaikalla. Ehdotus oli niin huikea, että en osannut sanoa mitään. Lastenkodin kasvatistako ammattilaulaja, huokailin mielessäni. Toisaalta asia kiehtoi: olisi mahtavaa kiertää ympäri Suomea, saada uusia ystäviä ja varmuutta ihmisenä. En osannut ajatella asiaa ollenkaan hengellisestä näkökulmasta. Kaipasin kipeästi itseluottamusta ja välimatkaa lastenkodin alistavasta ja halveksivasta asenteesta itseäni kohtaan.

Asia jäi siihen. Emme tehneet päätöstä puoleen eikä toiseen. Romanijuhlat jatkuivat, lauloimme kuoron kanssa ja Kyöstin kokoamassa muutaman pojan ryhmässä. Sitten lähdin takaisin Helsinkiin.

Seuraavana yönä en nukkunut juuri yhtään. Merkillinen levottomuus ja epävarmuus velloi sisälläni. Tiesin sen johtuvan Lahden tapahtumista. Siellä olin nähnyt aivan toisenlaisen maailman kuin mitä olin siihen asti elänyt. Kaikki romanit olivat iloisia ja hyväntahtoisia. Minun seuraani hakeuduttiin ja kyläkutsuja tuli kaikilta. Kyöstin ehdotus oli kuin kruunu kaiken päälle. Tuo kaikki oli minulle kuin satumaa, jota en hurjimmissakaan unelmissani olisi uskonut olevan olemassa. Yhtäkkiä sitä oli tarjottu minulle ilman ansioita.

Aamulla menin töihin pää ihan sekaisin. Tänään olisi tehtävä päätös työnjohtajan paikasta. Viikonlopun voimakkaat kokemukset olivat vieneet kaiken mahdollisuuden miettiä asioita rauhallisesti ja kauaskantoisesti.

Silloin tapahtui jotain aivan uskomatonta: kuulin Jumalan puhuvan minulle. Kuulin hänen äänensä yhtä selvästi kuin nyt kuulen omani. Jumala kehoitti minua sanoutumaan irti työpaikastani! Ei siis vain kieltäytymään työnjohtajan paikasta vaan lähtemään koko leipomosta! Olin varma, että nyt olin seonnut lopullisesti! Eihän tässä ole mitään järkeä, huudahdin ääneen. Emme sopineet mistään Kyöstin kanssa ja enhän edes tunne koko ihmistä, järkeilin.

Mutta Jumalan puhe kuului edelleen: "Sanoudu irti tänä päivänä. Minä johdatan sinua. Ole turvallisella mielellä."

Tuli ruokatunti. Työnjohtaja pyysi huoneeseensa. Sinne oli tullut neljä muutakin pomoa. "No, jokos Enroth ottaa palkankorotuksen vastaan?", työnjohtaja naureskeli.

Leivoin käsiäni kuin taikinaa, en tiennyt mitä sanoa.

"Sinusta tulee hyvä johtaja. Olet osaava ja tunnollinen. Saat alaisuuteesi koko yläkerroksen osaston, siellä on töissä seitsemän leipuria", yksi pomoista sanoi möreällä äänellään.

"Tota noin... mä oon vähän ajatellut... että en ...enää jatkaisi työtä täällä", sopersin vaikeana.

"Mitä! Mitä ihmettä sinä nyt hourit? Jätät hyvän työpaikan noin vaan! Onko tapahtunut jotain? Voimmeko auttaa ", pomoni kysyi ääni nousten.

"Ei, kaikki on kunnossa, mutta mun on vain lopetettava", sanoin hiljaa.

"Mutta täytyyhän äkilliseen päätökseesi jokin syy olla. Viime viikolla olit vielä ihan toista mieltä. Ajattele nyt millaisen mahdollisuuden hylkäät! Olet alle kaksikymppinen ja saisit työnjohtajan paikan! Se on kuule aikamoinen tarjous tässä leipomossa", hän melkein huusi.

"Tiedän, arvostan tarjoustanne ja että yleensä otitte mun töihin tänne, mutta mun on vain lopetettava", sanoin jo hieman varmemmalla äänellä.

"Mitä aiot tehdä, kun lähdet täältä?", toinen pomoista kysyi.

Olin jonkin aikaa hiljaa. Kehtaisinko sanoa totuuden?

"En tiedä", kuiskasin painaen pääni alas.

He rämähtivät nauramaan kovalla äänellä, josta ei tahtonut tulla loppua. "Sinä olet hullu", yksi sai sanottua naurunsa keskeltä.

Lähdin pois huoneesta ja menin kahville. Tunsin olevani kuin uitettu koira. Nolotti ja harmitti. Olin todellakin hullu kieltäytyessäni heidän tarjouksestaan. Mitä minä nyt tekisin? Mistä hankin leivän ja vuokrarahat, ajattelin hölmistyneenä.

Kun työpäivä lähestyi loppuaan, työnjohtajat kävivät kukin vuorollaan hyvästelemässä. He toivottivat hyvää jatkoa ja menestystä elämääni. Kukaan ei enää nauranut. Heidän äänestään kuulsi pettymys.

Hyppäsin ratikkaan autius sielussani. Olinko tehnyt kohtalokkaan virheen, takoi mielessäni.

Silloin kuulin jälleen Jumalan selvän äänen sisälläni: "Sano itsesi irti myös asunnostasi. Minä johdatan sinut uuteen työhön ja annan paremman asunnon."

"Nyt riittää ", huusin suureen ääneen. Ihmiset kääntyivät katsomaan minua pelästyen. Vanhempi rouva otti pari askelta kauemmaksi minusta.

Puhisin kiukkua Jumalalle: vai vielä asuntokin pitäisi antaa pois! Eikö tämän aamuisessa ollut jo ihan tarpeeksi. Häpäisin itseni pomojeni edessä, enkä tiedä mistä saan elatukseni, tiuskin mielessäni Jumalalle.

"Ole rauhallinen, Minä johdatan sinua", sain vastaukseksi Häneltä.

Hyppäsin alas seuraavalla pysäkillä. Minun oli saatava huutaa ääneen vastalauseeni Jumalalle.

Siinä samassa näin Kyöstin edessäni! En ollut uskoa silmiäni! Seisoin tumput suorana osaamatta sanoa mitään.

"Siinähän sinä oletkin! Ajattelin juuri, mistä saisin sinut kiinni. Lähdetkö Suolahteen romanijuhlille laulamaan? Lisääkin on töitä tulossa", Kyösti sanoi kirkkain silmin.

Toivuttuani hämmästyksestäni aloin tajuta, että Jumala oli sittenkin mukana tässä. En ollutkaan kuvitellut omiani.

"Odota tässä vähän aikaa", sanoin Kyöstille. Juoksin kadun toisella puolella sijaitsevaan laukkuliikkeeseen, ostin sinisen ison laukun ja menin takaisin Kyöstin luo. "Olen valmis, lähdetään", sanoin.

Myöhemmin Kyösti kertoi silloin ajatelleensa, millaisen hullun hän oli mahtanut mukaansa pyytää.

Viha ja rakkaus kaksintaistelussa

En kuuna päivänä olisi osannut aavistaa, millaisen elämänmuutoksen lähtö Kyöstin kanssa toisi elämääni. Tuosta päivästä alkaen kiersin Kyöstin ja Rainerin kanssa kahdeksan vuotta ympäri Suomea laulamassa ja julistamassa evankeliumia. Meistä tuli Suomen suosituin hengellinen lauluyhtye. Pidimme vuosittain satoja tilaisuuksia kaikissa mahdollisissa paikoissa. Myös julkisuusvälineet kiinnostuivat meistä. Esiinnyimme usein televisiossa ja annoimme lehtihaastatteluja. Teimme lähes joka vuosi uuden levyn. Meillä meni lujaa. Jäinen tyhjyys sisälläni suli pikku hiljaa menestyksen auringon säteillessä sieluuni. Jumala hoiti minua armollaan. Ilman Freidiba Boodoksen mukanaan tuomaa varmuutta ja uskoa itseeni en olisi enää elävien kirjoissa, siitä olen aivan varma.

Pikku hiljaa meille aukesivat ovet myös ulkomaille. Kyösti oli kaksi viikkoa Kanadassa sovittamassa Henry Hedmanin soololevyä. Sitten saimme kutsun Unkariin ja silloiseen Jugoslaviaan pitämään konsertteja. Puhujana oli mukana Kai Antturi, joka osoittautui mitä hauskimmaksi matkakumppaniksi. Hän oli myös loistava puhuja. Omalla arkisella tavallaan hän kaivautui syvälle Raamatun teksteihin, jota jakoi kuulijoille. Sain hänen opetuksestaan todella paljon. Hän viestitti minulle Jumalan armoa sekä puheissaan, että omalla persoonallaan. Hän oli sen hetkisessä elämän tilanteessani tärkeä lenkki; opin kuinka arvokasta on omistautua kutsumukselleen Jumalan valtakunnan työssä. Se antoi varmuutta paitsi työhön, myös omalle persoonalle. Epävarmuus ihmisenä oli minun tuskallisin ongelmani. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että minulta puuttuivat välineet oppia tuntemaan itseäni. En ollut saanut lapsuudessani minkäänlaisia malleja, mitä hellyys ja sosiaalisuus merkitsevät itsetunnon kehittäjänä ja vahvistajana. Lastenkodissa olin joutunut taistelemaan pelon ja rohkeuden tantereella. Yleensä pelko johti kamppailuani ylivoimaisesti. Sellaiset käsitteet kuin viisaus ja itsenäisyys olivat minulle täysin tuntemattomia arvoja. Lastenkodissa pärjäsi vain se, joka on rohkea. Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin tajusin, että kaikki rohkeus ei ole viisautta, mutta viisaus on aina rohkeaa.

Kiertäminen poikien kanssa antoi minulle uusia mahdollisuuksia oppia tuntemaan itseäni. He toimivat minulle peileinä, josta näin muutakin kuin itseni.

Luulin jo päässeeni vihastanikin, kunnes se nousi uudestaan pintaan. Se vyöryi ylitseni kuin suuret tulvat talojen yli. En uskaltanut puhua pojille tunteistani, koska pelkäsin heidän mahdollista tuomiotaan. He olisivat ehkä tuominneet minut huonoksi uskovaiseksi, kaksilla korteilla pelaajaksi. Heille kaikki tuntui olevan niin itsestään selvää. He rakastivat Jumalaa ja palvelivat Häntä ja ihmisiä koko sydämestään. Monesti kadehdin heitä. Heille rakkaus oli elämänasenne, kun taas minä taistelin vihani ja epäuskoni kanssa.

Kiertäminen alkoi tuntua vastenmieliseltä ja moraalittomalta. Pidin itseäni pellenä, joka toistaa joka ilta ulkoa opitut litaniat, mutta sydän ei ole mukana. Todellisuudessa minulla oli viha-rakkaus -suhde Jumalaan ja itseeni. Toisaalta yritin olla itselleni armollinen ja toivoin että Jumala vihdoinkin vapauttaisi minut vihasta. Omassa voimassani en siihen pystyisi.

Huusin jatkuvasti Jumalan puoleen. En voinut ymmärtää, miksi Hän ei puutu voimallisemmin elämääni. Kysyin usein Jumalalta kuka ja millainen Hän on. Mitä Hän oikein haluaa ihmiseltä, riittääkö Hänelle mikään? Tuskalliset kysymykset ajoivat minut epätoivon partaalle. Oliko uskoni ja ihmisyyteni rakennettu sittenkin hiekalle, jonka elämän myrskyt veisivät mukanaan. Lopulta minun oli pakko tunnustaa itselleni, että olin näytellyt pojille ja kaikille muillekin uskovaisille olevani vahvempi ja parempi kuin todellisuudessa olin. Se oli kuin toisinto lastenkodin elämästäni mutta eri paketissa. Tajusin tuskallisella tavalla, että jossain vaiheessa elämässään ihminen joutuu kasvokkain todellisen itsensä kanssa. Silloin ei kysytä mitä olet saanut aikaan, vaan kuka minä olen? "Oikeilla" vastauksilla ei ole mitään merkitystä, elämän laadun ratkaisevat aina lopulta oikeat kysymykset.

Jossain sieluni sopukoissa hyräili kuitenkin toivo. Olin vuosien aikana jo sen verran oppinut luottamaan Jumalan armoon, että uskoin Hänen ilmestyvän minulle. Rakkaus on suurempi voima kuin viha, rohkaisin usein itseäni.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, mietin usein, haluanko tosissani luovuttaa pois vihani. Vuosien varrella se oli antanut voimaa jatkaa eteenpäin. Siitä oli tullut eräänlainen ystäväni, jonka kanssa sain keskustella menneisyydestäni. Se valoi voimaa näyttää ihmisille, että minä en anna periksi, niin kuin monet muut lastenkodin lapset olivat tehneet päättämällä itse päivänsä. Heitä oli kymmenkunta. Ei ihan pieni luku.

Ahdistus kävi niin sietämättömäksi, että aloin käyttää rauhoittavia. Tein sen tietysti salassa Kyöstiltä ja Rainerilta. Se vielä olisi puuttunut, että he olisivat päässeet syyttämään minua narkkariksi! En kokenut tekeväni mitään väärää, mutta jatkuva todellisten ongelmieni salaaminen vei valtavasti voimia. Lääkkeet auttoivat pahimman yli, mutta jokin ratkaisu olisi löydettävä miten kertoisin pojille todellisen tilanteeni.

Mahdollisuus avautui erään kokoussarjan jälkeen. Istuimme Kyöstin luona, kun Rainer aloitti pohtia ääneen kysymyksiä, jotka olivat vaivanneet minua jo vuosia.

"Pojat, ootteko te ihan varmoja, että Jumala on mukana tässä kaikessa? Juoksemme kuin lämminveriset viikosta toiseen saamatta heinää. Missä Jumala on ja mitä mieltä Hän on tästä kaikesta? Ainakin mun saarnani ovat menettäneet kaiken voimansa ja lämpönsä. Tekniikka toimii, mutta itse olen pudonnut kärryiltä jo aika päiviä", Rainer avautui.

Katsoin monttu auki häntä. Vihdoinkin, ajattelin.

"Olemme kuin pienet lapset tarhassa; leikimme ja touhuamme kaikenlaista, mutta meillä ei ole kivaa. Tästä hommasta on kadonnut se jokin. Palvelemme järjestelmää enemmän kuin Jumalaa. Mä lopetan näyttelemisen. Ei mulla ole todellisia vastauksia ihmisten ongelmiin, mutta silti puhun kuin papukaija. Lupaan ihmisille liikaa", Rainer jatkoi vakavana.

Tiesin, että nyt oli menty niin pitkälle, ettei paluuta entiseen ollut. Asiat avattaisiin auki viimeistä solmua myöten. Nyt oli minun tilaisuuteni, enkä aikonut päästää sitä käsistäni.

"Rainer on oikeassa: tää homma maistuu puulta. Mä oon kokenut sen jo kauan. Milloin viimeksi Jumala on puhunut meille, tai auttanut meitä omissa ongelmissamme? Mä en enää jaksa elää vihani kanssa. Julistan Jumalan rakkautta vihaa sydämessäni, se ei ole oikein. Olen alkanut syödä rauhoittavia, että pysyisin edes jotenkin kasassa. En oo uskaltanut kertoa siitä teille, koska olen pelännyt tuomiotanne. Sanokaa mulle mitä mä teen, en jaksa enää", puhuin sydämeni kyllyydestä.

Kyösti oli ollut koko ajan hiljaa. Hän keitti kahvia ja tuijotti jonnekin tyhjyyteen. Halusin tietää mitä mieltä Kyösti on. Kyllä hänenkin oli täytynyt huomata, kuinka falskiksi työmme ja elämämme oli muuttunut.

Kun Kyösti oli kaatanut kaikille kahvit ja istuutunut, katsoin häntä tiukasti silmiin odottaen hänenkin sanovan jotain. Olihan hän porukan johtaja ja sielu.

"Te katsotte pojat asioita liian yksipuolisesti. Mihin olette unohtaneet, että ihmisiä tulee koko ajan uskoon kokouksissamme? Te kuvittelette, että Jumala ei välitä meistä enää, koska Hän ei ilmesty meille henkilökohtaisesti. Ehkä Hän koettelee uskollisuuttamme. Erämaassa ei koskaan kohdata Jumalaa, siellä riisutaan ihmistä. Me nousemme täältä vielä pojat. Emme ole nähneet Jumalasta vasta kuin murto-osan", Kyösti sanoi.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Kyöstin puheenvuoro oli painava. Joimme kahvimme ajatusten myllertäessä mielessämme. Tiesin, että jokainen pohti omaa jumalasuhdettaan perusteellisemmin kuin pitkiin aikoihin.



Rainer katkaisi hiljaisuuden.

"Mun avioliittoni vetää viimeisiä. Me luultavasti eroamme", hän kuiskasi hiljaa. Mutta se oli kuin pommi olisi räjähtänyt vieressämme. Katsoimme Kyöstin kanssa kauhistuneina toisiamme. Sydämeni alkoi takoa vimmatusti. Oliko Rainerinkin elämä ollut näin kovaa, emmekä tienneet Kyöstin kanssa siitä mitään.

Kyösti toipui järkytyksestä nopeammin kuin minä.

"Mitä sä oikein puhut! Sullahan on maailman paras vaimo!", Kyösti melkein huusi.

"Niin onkin, mutta vaimollani on maailman huonoin mies", Rainer huokasi. "Maailma on alkanut vetämään minua puoleensa hirvittävällä voimalla. Haluan nähdä mitä se tarjoaa. Minulla ei ole voimaa yrittää selvittää ongelmiamme, lähden mieluummin lipettiin. Tiedän olevani raukka ja pelkuri, mutta näin se vain on."

"Miksi et ole kertonut meille aikaisemmin, olisimme voineet tukea sinua ja vaimoasi", Kyösti kysyi.

"En ole jaksanut. Homma on valunut käsistä jo ajat sitten. Mä jään sivuun työstä tästä päivästä. En halua näytellä enää päivääkään. Jatkakaa te, ei sota yhtä miestä kaipaa", Rainer sanoi.

Keskustelu oli saanut aivan uuden käänteen. Tuntui kuin ei olisi enää mitään sanottavaa. Omat ongelmani tuntuivat mitättömiltä kaiken kuulemani jälkeen. Silti tiesin, että Rainerin pois jäänti vaikuttaisi ratkaisevasti minun ja Kyöstin tulevaisuuteen. Emme kiertäisi enää kauan mekään. Jotain peruuttamatonta oli äsken tapahtunut. Freidiba Boodos oli kaartunut viimeiselle loppusuoralle. Vihani sen sijaan jatkoi radan kiertämistä, eikä loppusuoraa ei ollut näkyvissä.

Istumme meren rannalla Cafe Ursulassa. Meri välkehtii auringon heijastuessa siihen. Kahvila on täynnä ihmisiä. Puheensorina ja nauru täyttävät terassin. Ernokin hymyilee; avautuminen on hoitanut hänen sisintään. Vihdoinkin hän on uskaltanut repiä menneisyytensä seittejä rikki. Se jatkuu edelleen mutta ei ole enää niin kivuliasta. Puhumisella on valtava voima. Se puhdistaa ihmistä vastaanottamaan uutta.

Sain vihdoinkin äidin

Raikku jätti kokoukset niin kuin oli luvannut. Kiersimme Kyöstin, Valfrid Åkerlundin ja Feija Blomeruksen kanssa, jotka olivat tulleet yhtyeeseen jo kotvan aikaa sitten. Yleisöä riitti edelleen, mutta oma liekkini alkoi hiljalleen hiipua. Olin havainnut Kyöstissäkin samaa. Sisäinen maailmani oli pirstaleina. Viha ja katkeruus oli tuhonnut elämäni. Sain nukutuksi vain rauhoittavien avulla. Olin jo luovuttanut taisteluni mustaa vihaani kohtaan. Pääasiaksi tuli, että jaksoin jotenkin seuraavaan päivään. Olin alkanut käydä säännöllisesti psykiatrilla, mutta se ei auttanut. Todellisuudessa kävin siellä vain reseptin uusimisen vuoksi. Rauhoittavat olivat ainoat, mihin enää luotin. Rukoilin kyllä joka päivä, mutta en edes odottanut enää Jumalan apua. Olin antanut periksi.

Klassinen musiikki oli aina kiinnostanut minua. Kuuntelin sitä aina kun oli mahdollisuus. Kyösti ja Raikku olivat jo monta vuotta kehottaneet minua opiskelemaan oopperalaulamista. Nauroin aina heidän puheilleen, mutta mielessäni ajattelin edes joskus yrittää.

Sain kuulla maailmankuulusta italialaisesta oopperalaulajasta Jolanda di Maria Petriksestä, joka asui Helsingissä. Hän oli tehnyt useita levyjä Amerikassa mutta joutunut lopettamaan laulamisen lähes täydellisen sokeutumisen jälkeen. Kuulin hänen hakevan uusia yksityisoppilaita. Kyösti ja Rainer hoputtivat minua yrittämään ja niin lähdin.

Kun menin hänen huoneeseensa, hän oli selin minuun. Myöhemmin sain tietää hänen kuuntelevan koelaulua aina niin. Päätin, etten puhu mustalaisuudestani mitään, ettei se olisi este oppilaakseen pääsemiseen.

Hän oli voimakkaasti likinäköinen. Vältin lähietäisyyttä, ettei hän huomaisi tummuuttani.

"Poika, laula", hän komensi. Jossain vaiheessa lauluani hän keskeytti minut, nousi tuoliltaan ja tuli aivan lähelle minua. "Sinä ei laula kuin suomalainen. Sinä ei olla suomalainen", hän sanoi empien.

"Kyllä olen", vastasin pelästyneenä.

"Minä ei usko", hän intti.

Kyselemistä kesti lähes puoli vuotta. Taas kerran perätessään asiaa, raivostuin ja huusin olevani mustalainen.

"Miksi ei heti sanoa?", hän kysyi lempeästi. "Sinä tulla minun erityisoppilaaksi, minä pitää sinusta paljon."

Nyt huusin ilosta! Nappasin hänet kainalooni ja tanssitin oikein kunnolla. Hän nauroi sydämensä pohjasta.

"Sinä olla minu kadonnu poika!", hän sanoi iloisena.

Meistä tuli todella hyvät ystävät. Hän otti minut usein hienoille kutsuille, joissa esitti minut poikanaan vieraille. Kerran yksi vieraista ihmetteli, miksi Jolanda ei ollut kertonut, että hänellä oli toinenkin poika. "No minä olla nuorena villi, mutta tämä poikani olla aina vakaa", hän hauskuutti vieraita.

Eräänä iltana hän soitti ja pyysi heti tulemaan luokseen. Hänen vierainaan oli kolme italialaista oopperan asiantuntijaa, jotka halusivat kuulla minun laulavan. Yritin estellä, mutta hän ei antanut periksi."Sinä tulla tänne nyt! Poika tulla heti äitin luo", hän komensi.

Menin. Huoneessa paloivat kynttilät. Pöytä oli katettu kauniisti. Kolme arvokkaasti pukeutunutta vierasta tervehti minua ystävällisesti. Pianisti istui valmiina pianon ääressä. Lauloin heille italialaisia aarioita. Käteni ja jalkani tutisivat jännityksestä. "Lisää", he pyysivät.

Heidän elegantti rohkaisunsa karisti jännitykseni. Lauloin joka solullani ja nautin koko sydämeni pohjasta. Kuinka oma maailmansa musiikki voikaan olla, ajattelin.

Kun olin laulanut, nautimme illallista kaikessa rauhassa. Ilmapiiri oli juhlallinen. Illan aikana minulle selvisi, että vieraat ovat Milanon La Scala -oopperan ylintä henkilökuntaa. He halusivat kiinnittää minut La Scala -oopperan kuoro-oppilaaksi Milanoon! He näyttivät kuvia oopperatalosta ja asunnosta, jossa asuisin. Kaikki oli silmiä hivelevän kaunista! Talo, joka olisi seuraavat kolme vuotta asuntoni, oli kuin satulinna. Se sijaitsi meren rannalla, talon kaksi seinää oli päällystetty sinisellä lasilla. Kuva oli otettu juuri auringonlaskun aikaan; näkymä oli kuin postikortista.

"Sinä mennä Milanoon. Tämä olla sinu tilaisuus", Jolanda suostutteli.

"Ei äiti, minä haluan olla täällä sinun kanssasi ja opetuksessasi", sanoin liikuttuneena.

"Sinä olla tyhmä poika. Sinä olla suuri taiteilija. Laulaa voi vain sielulla, pojalla olla sellainen. Poika mennä nyt Milanoon. Minä kyllä katsomassa poika Milanoon", hän maanitteli.

Kaikista suostutteluista huolimatta en halunnut lähteä. Sitä vastoin sain elämäni kauneimman oppitunnin todellisesta rakkaudesta. Olin Jolandalle tärkein ihminen maailmassa, mutta silti hän olisi luovuttanut minut Milanoon ajatellen minun parastani. Kun menin kotiin, itkin pitkästä aikaa. Maailmassa oli sittenkin vielä rakkautta ja hyviä ihmisiä, ajattelin. Halusin tulla Jolandan kaltaiseksi ihmiseksi, hän oli minulle hyvyyden ja epäitsekkyyden esimerkki.

Olin saanut Jolandan äidikseni. Nyt tiesin mitä on omistaa äiti.

Sain olla hänen poikansa ja oppilaansa kolme vuotta. Erään tunnin jälkeen, ahdistuin samalla tavalla kuin aavistin isäni kuoleman. Tiesin, että Jolanda ei eläisi enää kauan.

"Äiti, sinun täytyy käydä lääkärissä", sanoin hiljaa.

"Miksi", hän kysyi.

"Mene nyt vaan", yritin sanoa huolettomana.

Hän meni ja hänessä todettiin olevan syöpä. Hän soitti ja pyysi tulemaan heti kotiin. Tiesin mitä tuleman pitää ja itkin katkerasti. Miksi taas pitää käydä näin, vaikeroin.

Hän oli sytyttänyt kynttilät keittiön pöydälle. Istuin häneen viereensä ja halasin. Emme puhuneet mitään moneen minuuttiin. Hiljaisuus puhui enemmän kuin tuhat sanaa.

"Poikani olla oikeassa, äitillä olla syöpä", hän sanoi viimein. Hänen äänensä oli tyyni ja rauhallinen. "Milloin äiti kuolla?"

"Älä nyt tuollaisia ajattele. Meillä on vielä paljon hauskoja hetkiä yhdessä", valehtelin.

"Poika tietää milloin äiti kuolla, poika kertoa nyt ", hän vaati.

Purskahdin itkuun ja sanoin ettei äiti tule näkemään puissa tämän kevään lehtiä. Hän nyökkäsi ja hymyili minulle.

"Poika rukoilla äitin puolesta", hän pyysi silittäen poskeani. Laskin käteni hänen päällensä ja siunasin hänet.

Vain muutama viikko myöhemmin hän kuoli. Kuulin sen illan pääuutisista. Jouduin paniikkiin. Huusin suoraa huutoa juosten huoneesta toiseen. Kyösti oli myös katsonut uutiset ja soitti minulle heti. Kun hän tuli luokseni, soitin sairaalaan kysyen onko äitini todellakin kuollut?

"Jos äitisi on kuollut, niin etköhän sinä tietäisi sen", he nauroivat ja sulkivat puhelimen.

Surin hänen kuolemaansa kauan. Näin hänestä unia monta vuotta. Rakastin häntä sieluni pohjasta. Nyt tiesin myös, miltä tuntuu menettää äiti. Äiti oli kuollessaan kai seitsemänkymmentävuotias.

Pimeä auringon paiste

Jolanda di Maria Petriksen pois meno oli jälleen yksi menetys elämässäni. Ihminen ei totu koskaan menetyksiin. Jokainen luovuttaminen merkitsee myös jonkinlaista omaa kuolemaa. Jolandan kuoleman jälkeiset kaksi vuotta kuljin kuin sumussa. Kirkkainkin auringon paiste oli peitetty pimeällä harsolla. Tunsin olevani taas kerran juureton kuljeksija, joka elää "projektista" toiseen. Puuttui elämän tarkoitus. Pidin edelleen kokouksia, mutta nekin olivat vain ohjelmanumeroita, jotka suoritin kuin kone. Rutiini voi olla turvallista, mutta myös perimmäinen tapa tuhota itsensä. Luovuus ei asu ennalta arvattavissa tavoissa ja ajatusrakennelmissa. Luovuus rakastaa tuntemattomuutta, jota kohden on kuljettava sydän vapisten. Jolanda oli opettanut minulle paljon elämästä ja ihmisyydestä. Itseään on kunnioitettava. Jos sen menettää, menettää kaiken muunkin.

Eräänä tammikuun iltana 1984 tajusin, että en voi enää toimia lauluyhtyeessämme. En yksinkertaisesti enää uskonut siihen mitä julistimme. Olin täynnä "hengellisiä" totuuksia ja käsityksiä, joita heitimme kuulijoille, vaikka ne eivät olleet yhtä arjen kanssa. Se oli mielestäni ihmisten pettämistä ja pohjimmiltaan myös Jumalan. Elämä oli opettanut, ettemme voi määrätä tai luvata ihmisille, että juuri tänään Jumala ilmestyy heille. Totuus oli ja on, että näin tapahtuu harvoin. Jumalalla on jokaiselle ihmiselle oma aikataulunsa, jota emme voi tietää. Voimme, ja meidän pitääkin, kuunnella ihmisiä ja pitää toivoa yllä, mutta Jumalan konkreettiseen ilmestymiseen tässä ja nyt -lupauksiin ei saisi sortua noin vain. Se on helppoheikkien hommaa, ei vastuunsa tuntevan Jumalan valtakunnan työntekijän.

Koin sisäistä helpotusta tehdessäni päätöksen lopettaa. Uskostani en tietenkään luopunut, mutta halusin välimatkaa julistajan työhön, saadakseni rauhassa etsiä Jumalaa ja hänen tarkoitustaan elämääni.

Soitin Kyöstille ja lupasin tulla käymään. Pyysin häntä varaamaan aikaa keskustelullemme. Kyösti oli hyvin suosittu laulujen tekijä, usein hänellä oli melkein minuuttiaikataulu.

Kyösti oli keittänyt kahvit valmiiksi. Näin hänen ilmeestään, että hän arvasi ajatukseni. Kipuni hengellisessä työssä oli ollut tiedossa jo jonkin aikaa.

"Menen suoraan asiaan: haluan jäädä pois lauluryhmästämme. Mitä sen jälkeen alan tehdä, en tiedä, mutta tarvitsen jotain uutta elämääni", sanoin.

"Minusta sinä hätäilet, mutta en halua asettua esteeksi päätöksellesi. Jokainen vastaa ratkaisuistaan viime kädessä Jumalalle", Kyösti sanoi.

"Ymmärsitkö varmasti, että haluan lopettaa heti. Mistä keksit tähän hätään uuden solistin?", kysyin.

"En mistään. Jatka edes tämän kuun loppuun. Meillä on kaksi suurta kokoussarjaa, joissa sinun olisi oltava välttämättä mukana ", Kyösti pyysi.

Suostuin. Helmikuun ensimmäisenä päivänä olisin vapaa. Tunsin helpotusta ja surua samaan aikaan. Elämäni tarkoituksellisin ajan jakso päättyisi. Jumalan valtakunnan työ oli antanut minulle paljon. Minun tulisi ikävä monia rakkaita ihmisiä, joihin olin tutustunut kahdeksan vuoden aikana. Olin oppinut paljon ihmisenä olemisesta ja elämästä noina vuosina. Silti tiesin tekeväni oikean ratkaisun. Mieltäni askarutti kuitenkin rauhoittavien yhä enenevä käyttäminen. Tiesin olevani jo syvällä koukussa niihin, eikä terapiasta, jossa kävin vakituisesti, ollut juurikaan apua. Työni oli edes jonkin verran hillinnyt lääkkeiden käyttöäni, mutta entä nyt. Pelotti.

Julistustyöni jälkeiset viisi vuotta olivat yhtä kaaosta. Erakoiduin lähes täydellisesti muusta maailmasta. Söin pillereitä kuin leipää. Millään ei ollut mitään merkitystä. Ainoa valopilkku elämässäni olivat Kyösti ja lastenkodin kasvatit, jotka kävivät luonani. Rainerinkin kanssa yhteyteni katkesi täysin. Emme nähneet toisiamme viiteen vuoteen.

Olisin varmasti murtunut lopullisesti ilman hyödyllisyyden tunnetta, jota koin hoitaessani lastenkodin kasvatteja. Hoidin heidän asioitaan virastoihin ja autoin löytämään asunnon. Yksi lapsuuden ystävistäni asui luonani muutaman vuoden. Koin tekeväni nytkin Jumalan valtakunnan työtä ja se antoi voimaa jatkaa eteenpäin edes jollain tavalla.

Kyösti oli ja on ihmisistä suurin, jonka tunnen. Hän ei koskaan hylännyt minua. Useina öinä herätin hänet pyytäen tulemaan luokseni hirvittävien pelkojeni vuoksi. En tiennyt mitä pelkäsin, mutta sen tiesin että Kyösti oli Jumalan asettama välimies minun ja Jumalan keskinäisessä suhteessa. Kun en osannut rukoilla, Kyösti rukoili. Jos en kyennyt tekemään ruokaa, Kyösti teki.

Kaiken tuskan ja näköalattomuuden syövereissä Jumala sittenkin aina jollain tavalla nosti pääni pinnalle saamaan uutta ilmaa. Vuonna 1989 Hän puhui minulle, että minun on lähdettävä opiskelemaan sosiaalikasvattajaksi. Se tuntui täysin mahdottomalta henkisen kuntoni tähden. Pyristelin vastaan, kunnes eräs ihminen kertoi saaneensa Jumalalta kehoituksen tulla rohkaisemaan minua opiskelemaan sosiaalikasvattajaksi! En uskaltanut enää vastustaa Jumalan selvää tahtoa. Pyrin Vantaan sosiaalialan oppilaitokseen, ja pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan. Koulutus oli neljän vuoden pituinen. Se oli kova urakka kaikkine käytännön harjoituksineen, koska olin henkisesti rapakunnossa.

Käytännön harjoitukset suoritin päivä- ja koulukodissa. Minulla ainakin oli kokemusta, miten lapsia ei saa hoitaa! Vasta silloin ymmärsin miten ihmeellisesti Jumala oli kaiken suunnitellut kohdallani. Sain siitä aivan uutta puhtia opiskeluuni. Paneuduin syvällisesti jokaisen lapsen henkilöhistoriaan ja hoitosuunnitelmaan. Johtajakoulutusjakson aikana painotin jokaiselle hoitajalle, että lapsen tärkein tarve on turvallisuuden tunne. Se oli erityisen tärkeätä varsinkin koulukodin lapsille. Yleensä he olivat alkoholistien, prostituoitujen ja saatananpalvojien lapsia. Heidän identiteettinsä oli aivan hukassa tai rikki. He tekivät mitä tahansa saadakseen rakkautta ja huomiota. Lapset vaistosivat rakkauteni ja hakemalla hakeutuivat ympärilleni.

Järkyttävintä oli nähdä kuinka rikkinäisiä saatananpalvojien lapset olivat. He pelkäsivät alituisesti tai olivat hirvittävän aggressiivisia, joka sekin oli pohjimmiltaan pelkoa. Heidän käyttäytymisensä poikkesi muutoinkin muista lapsista. He pukeutuivat vain mustiin vaatteisiin, värjäsivät hiuksensa ja kyntensä mustiksi ja halusivat olla pimeässä huoneessa. Myös kaikki heidän huoneissaan oli mustaa. Jos jollakin oli risti seinässä, se oli laitettu väärinpäin. Tämän kaiken he olivat oppineet tietenkin kodeissaan.

Hoitajina meidän oli pakko puuttua lasten tottumuksiin käyttäytyä ja toimia. Se edellytti kuitenkin perinpohjaista tutustumista heihin ja heidän elämänhistoriaansa. Opin noina aikoina paljon ihmisen sielun toiminnan lainalaisuuksista. Ihmisen häiriökäyttäytymisellä on aina jokin henkinen ja sosiaalinen syy. Ihmisen psyykettä ei saa esineellistää hengellisillä käsitteillä, koska ne ovat vain kielikuvia. Ihmisen todellisuuden ymmärtäminen edellyttää hänen elämän tilanteensa ymmärtämistä. Inhimillisyys on hengellisyyden vanhempi veli.

Senkin tulin huomaaman, kuinka todellisia saatanan voimat ovat. Jos uskovaiset todella ymmärtäisivät, mistä on kyse, monet leikinlaskut ja televisio-ohjelmat jäisivät katsomatta.

Valmistuin sosiaalikasvattajaksi 1993. Tänään kiitän tuosta jaksosta Jumalaa enemmän kuin koskaan ennen. Minulla on tietotaitoa auttaa ihmisiä heidän erilaisissa ongelmissaan. Näen hengellisessä työssäni aivan uuden tason, jota en olisi koskaan oppinut näkemään ilman ammatillista koulutusta.

Kun valmistuin, ilkuin mielessäni lastenkodin hoitajille: olitte taas väärässä, minä pystyn ja osaan!

Iskelmäestradille

En ehtinyt päivääkään olla uudessa ammatissani, kun seuraava odotti jo kulman takana. 1993 perustimme Kyöstin kanssa Pelimannet-yhtyeen. Olimme molemmat kyllästyneet ainaiseen rahattomuuteen ja päätimme yrittää onneamme iskelmän puolella. Kyösti oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt lauluja, jotka levyttäisimme mahdollisimman pian.

Yksi lauluista oli Amore. Syksyn Sävel -kilpailu olisi kahden kuukauden kuluttua ja olimme varmoja, että sillä laululla voittaisimme kilpailun. Lähetimme demon MTV:lle ja he suostuivat levyttämään sen. Kuin vahingossa yhtiö tarjosi saman tien kokonaisen albumin kustannussopimusta. Tartuimme siihen kuin nälkäinen limppuun.

Syksyn Sävelen esikarsintapäivänä olin ihan vauhkona. Kyöstiäkin jännitti. Odotimme tuomariston päätöstä kotona. Kahvia ja tupakkaa kului. Rainer, joka oli mukana tuomaristossa valitsemassa kymmenen parasta loppukilpailuun, oli luvannut soittaa heti kun tulos olisi selvä. Soitto tuli vasta illan suussa. Tuomaristo oli kuunnellut lähes viisisataa kappaletta, joista meidän laulumme oli saanut ylivoimaisesti eniten pisteitä. Olisimme Syksyn Sävel -loppukilpailussa suorassa TV-lähetyksessä! Se oli jotain se!

Raikku tuli karsintakuuntelusta suoraan meille ja kertoi tuomariston tunnelmat. Heidän mielestään tänä vuonna ei ole kahta sanaa kuka kilpailun voittaa. Hypimme riemusta! Tunnelmaa nosti vielä sekin, että Raikku oli voittanut kilpailun edellisenä vuonna Virta vie, virta tuo -kappaleella. Tekisimme siis tuplamannet!

Kilpailupäivä koitti. Jo kenraaliharjoituksen jälkeen muut laulajat ja säveltäjät tulivat onnittelemaan meitä voitosta. Tuntui kuin olisin jossain elokuvassa pääsankarina. Lastenkodin reppanasta oli tulossa tähti!

Suora lähetys alkoi. Jännitin enemmän kuin koskaan. Kävelin hermostuneena lämpiön käytävillä. Eniten pelkäsin, etten muistaisi laulun sanoja. Nappasin pari rauhoittavaa.

Meidän vuoromme tuli. Raikku potkaisi takamukseeni ja varoitti yrittämästä liikaa. Ylitulkintaa oli vältettävä.

"Me hoidamme tän kotiin", Köpi kuiskasi ennen intron alkua.

Lauloimme kuin hurmiossa. Onnistuimme täydellisesti. Kuulimme sen myös aplodeista, jotka olivat paljon suuremmat kuin muille esiintyjille.

"En kai mä munannut?", kysyin Kyöstiltä varmuuden vuoksi heti laulumme loppuessa.

"Et todellakaan. Kahden tunnin kuluttua meidät julistetaan voittajiksi ", Kyösti kuiskasi ääni väristen.

Niin kävikin. Voitimme ylivoimaisesti. Ilollamme ei ollut rajoja. Halasimme toisiamme ja Raikkua minkä jaksoimme.

"Te teitte sen, te teitte sen", Raikku huusi korvaamme.

Toimittajat ympäröivät meidät. Kaikki oli yhtä salamavalojen räpsintää. Toimittajat tunkivat suumme eteen mikkejä, kysymyksiä sateli kymmeniä yhtä aikaa. Vasta silloin tajusin mitä muuta oli tapahtunut voittomme lisäksi: olin menettänyt yksityisyyteni. Tästä alkaen olisin julkisuuden henkilö. Pieni surun häive laskeutui iloni sekaan. Halusin laulaa, en julkisuutta, muistan ajatelleeni kaiken humun keskellä.

Heti kun oli mahdollista, livahdin talon ylimpään kerrokseen. Itkin ilosta ja surusta. Iloitsin menestyksestämme, mutta julkisuus pelotti. Olin edelleen vihan raiskaama, epävarma lastenkodin kasvatti. Uusi elämä toisi mukanaan haasteita, jotka voisivat olla liian suuria minulle.

Kyösti oli etsinyt minua jo jonkin aikaa, ennen kuin löysi minut.

"Mitä sinä täällä teet, toimittajat haluavat meiltä haastatteluja", hän ihmetteli.

"Mua pelottaa Kyösti. Entä jos en kestä julkisuuden paineita?", kysyin hiljaa.

"Mietitään sitä huomenna, mutta nyt on mentävä toimittajien luo. Sitä paitsi, ollaan me kestetty paljon pahempiakin asioita. Älä pelkää, en jätä sinua yksin. Emme me sattumalta voittaneet, tällä on jokin suurempi tarkoitus, jonka ymmärrämme vasta tulevaisuudessa", Kyösti totesi tuuppien minua liikkeelle.

Maanantaiaamuna menimme silloisen Suomen suurimman ohjelmatoimiston, Polar-artistien neuvotteluihin. Ennen kuin tiistai-ilta oli koittanut, toimisto oli myynyt meille yli sata keikkaa!

"Teitä ei tarvitse myydä, teidät revitään käsistä", Polar-artistien toimitusjohtaja Ismo Virtanen sanoi soittaessaan Kyöstille.

Elämämme muuttui hetkessä käsittämättömäksi kiireeksi, jossa minun oli vaikea pysyä perässä. Muutos oli liian äkillinen. Lähes mökkihöperönä pilleristinä psyykeni reagoi nopeasti. Jouduin lisäämään entisestään rauhoittavien syömistä. Se oli ainoa keino selvitä valtavasta työmäärästä ja julkisuuden mukanaan tuomasta humusta.

Keikoillamme kävi valtavasti ihmisiä. Latinotyylinen musiikkimme meni ihmisiin kuin häkä. Yleisö tungeksi lavan eteen, jammasi ja lauloi kanssamme. Kolmen kuukauden aikana jouduimme painattamaan ihailijakortteja tuhansia lisää. Menimme mihin vain, suuret ihmismassat seurasivat meitä. Levymme myi kultaa hetkessä. Kaikki mihin koskimme, tuntui muuttuvan kullaksi.



Iskelmämaailma kutoi itsetuntoani eheämmäksi. Luotin enemmän itseeni. Opin elämän todellisuudesta ihan uutta. Sain lisää perusvalmiuksia kohdata mitä erilaisimpia ihmisiä ja eläytyä heidän arkeensa. Olen kuullut satoja elämäntarinoita, mutta liikuttavimmat niistä olen kuullut tanssilavojen hämärissä nurkissa. Suolaisenkosteat ihmiskohtalot opettivat, etten elä yksin omissa vaikeuksissani, eivätkä omat kokemukseni ole elämää ihmeellisimpiä. Huomasin saaneeni lahjana tervehtyä edes hieman kipeistä lapsuuskokemuksistani ja muistakin menneisyyteeni liittyvistä kipeistä asioista. Vasta vuosia myöhemmin oivalsin, että olin saanut iskelmävuosista täydennyskoulutusta sosiaalikasvattajan työhön.

Jatkuva kiertäminen ja valvominen alkoi näkyä elämässäni. Halusin hiljentää keikkatahtia, mutta kalenterini oli eri mieltä. Meillä ei ollut pidempiä vapaa-aikoja ja lomia juuri lainkaan. Ahdistukseni otti entistäkin lujemman otteen minusta, ja yritin lieventää sitä yhä runsaammalla lääkkeiden syönnillä. Käytännössä se merkitsi, että esiinnyin jatkuvassa lääkehumalassa. Kuvaan ilmestyi myös alkoholi. Näin jatkui toista vuotta. Kyösti tiesi ongelmani ja yritti puhua minulle järkeä, mutta se kaikui kuuroille korville. En pystynyt enää esiintymään ilman lääkkeitä ja alkoholia. Olin syvällä kierteessä.

Tultiin vuoteen 1995 ja olimme jälleen päässeet Syksyn Sävel -loppukilpailuun. Tällä kertaa Kyösti oli tehnyt Jambo Samba -nimisen kappaleen. Olimme pyytäneet ryhmäämme myös Benjamin, Kyöstin serkun.

Olin kilpailuaamuna täydessä kännissä. Kyösti mietti kuumeisesti miten saisi selvitettyä minut kuva- ja ääniharjoituksiin. Hän juotti minulle pannullisen mustaa vahvaa kahvia ja haki energiajuomaa kaupasta. Ehdin nukkua vajaan tunnin ennen harjoituksia. Tuskin lienen koskaan jännittänyt ja pelännyt yhtä paljon kuin tuona aamuna. Koko olemukseni vapisi ja pelkäsin ihmisiä kuin ruttoa.

En muista kilpailusta juuri mitään, mutta sinne lavalle minä vaan nousin ja pokkasin yhdessä Kyöstin ja Benjamin kanssa voiton johdosta kunniakirjat ja tukun rahaa.

Kun myöhemmin kilpailun loppuyönä tajusin, mitä oli tapahtunut, jouduin paniikkiin. En halunnut jatkaa enää samanlaista hullunmyllyä. Etsin jälleen syrjäisen huoneen, jonne polvistuin rukoilemaan. Pyysin, että Jumala tarttuisi elämääni lujemmin, vapauttaisi minut lääkkeistä ja johtaisi pois iskelmälavoilta. Kaikista hienoista kokemuksista ja taloudellisen elämän kohentumisesta huolimatta, tiesin ettei iskelmäala ole tarkoitettu minua varten. Kun nousin polviltani, ja menin takaisin muiden laulajien ja säveltäjien luo, tiesin että Jumala oli kuullut rukoukseni ja vastaisi siihen nopeasti.

Jatkoimme keikkojen tekemistä ja teimme uuden levyn, mutta jotain puuttui: ilo ja tekemisen meininki. Ohjelmatoimiston estelyistä huolimatta vähensimme keikkojen määrää huomattavasti. Vapaa-aikana emme juurikaan tavanneet Kyöstin kanssa. Kumpikin halusi olla yksikseen. Olin varma, että Jumalalla oli sormensa pelissä.

Rukoilin ja luin Raamattua paljon. Tein parannusta alkoholin käytöstä, joka sitten jäikin kokonaan pois. Lääkkeitä söin edelleen. Rukoilin että Jumala vaikuttaisi myös Kyöstissä halua lopettaa keikat mahdollisimman nopeasti. En halunnut jättää häntä taas yksin, niin kuin tein lähtiessäni Freidiba Boodoksesta. Olin kyllä jo havainnutkin Kyöstissä selvää asennemuutosta työhömme. Hän ei enää puhunut yhtä paljon töistä ja uusista suunnitelmista tehdä levyjä. Kyösti oli muuttunut hiljaisemmaksi. Keskustelun aiheet olivat vaihtuneet ja syventyneet.

Näin kului muutama kuukausi. Kävin kuin tulisilla hiilillä. Tunsin vastenmielisyyttä nousta lavalle ja hymyillä kaikille. Laulaessani mietin aivan muita asioita. Huokailin ylöspäin, että jotain ratkaisevaa tapahtuisi.

Sitten koitti eräs lauantai-ilta. Olin päättänyt puhua viimeaikaisista ajatuksistani Kyöstille, mutta en tiennyt kuinka aloittaa. Katsoin mustaan asfalttiin puhumatta mitään. Kyöstikin oli kumman vaisu. Olimme jo lähes esiintymispaikassamme, kun sain vihdoin avatuksi suuni.

"Mulla olis Köpi vähän asiaa", aloitin varovasti. " Mä oon miettinyt lopettamista. Oon koko matkan ajan miettinyt, miten sanoisin sen sulle.".

Seurasi pitkä hiljaisuus. Sitten Köpi alkoi nauraa.

"Kiitos Jumalalle! Oon miettinyt ihan samaa koko matkan ja rukoillut, että puhuisit asiasta. Olen valmis lopettamaan vaikka heti. Ei nää hommat ole meitä varte ", Köpi sanoi taas tutunomaisella varmalla äänellä.

Päätimme lopettaa sen illan keikkaan. Maanantaiaamuna peruisimme vuoden lopun esiintymiset.

Ilmapiiri muuttui hetkessä iloisemmaksi ja välittömämmäksi. Keikka meni kuin siivillä. Emme puhuneet yleisölle halaistua sanaa, että tämä olisi viimeinen iskelmäkeikkamme.

Pukuhuoneessa keikan jälkeen katsoimme pitkään toisiamme.

"Nyt aletaan etsiä Jumalaa oikein tosissamme", Kyösti sanoi silmät loistaen.

Kotimatka sujui nopeasti. Puhuimme toistemme päälle uutta intoa ja odotusta hehkuen. Loppuelämä Jumalalle, maksoi mitä maksoi, oli yhteisen sopimuksemme motto.

"Täytyy soittaa heti aamulla Raikulle", sanoin.

"Joo, soitetaan vaan. Ootko muuten koskaan ajatellut, että Freidiba Boodoksen jäsenistä sinä, minä ja Raikku, ollaan voitettu Suomen arvostetuin laulukilpailu neljä kertaa kuuden vuoden aikana ja Paanasen Kicke ollut kerran kakkonen. Eiköhän siinä ole ihan tarpeeksi yhden yhtyeen osalta", Kyösti naurahti.

Viha ja katkeruus kohtaavat Vastustajansa. Enää ei voi paeta. Hintana on elämä. Kello lyö. Viimeinen, ratkaiseva erä alkaa.

Käsiraudoissa mielisairaalaan

Tultiin vuoteen 2000. Elämä kulki jälleen omia pieniä ympyröitään. Mikään muu ei ollut muuttunut kuin se, etten enää esiintynyt. En edes halunnut kuulla sanaa musiikki tai laulaminen. Koko ajatuskin ällötti. Samoin oli Kyöstin kohdalla. Hän ei ollut piirtänyt nuotin nuottia neljään vuoteen. Työtarjouksia sateli koko ajan, mutta hän näki mieluummin pientä nälkää, kuin olisi säveltänyt ja sanoittanut laulajille.

Raikun tilanne oli täsmälleen sama. Ohjelmatoimisto oli tarjonnut hänelle kahden vuoden sopimusta mahtavin ehdoin, mutta hän kieltäytyi. Raikku tienasi leipänsä kirjoittamalla. Naureskelimme monasti kuinka samanlaisissa tunnelmissa elämämme kulkee. Todellisuudessa tiesimme, että meidät on ikuisesti hitsattu yhteen. Olimme kuin kolme muskettisoturia, jotka taistelivat yksi kaikkien puolesta ja kaikki yhden puolesta. Minulla oli kaksi ystävää, joiden tiesin aina auttavan minua, kun tarve vaati. Ja sehän vaati.

Pillereistä oli tullut minun rakkaani. Söin niitä aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi. En osannut elää ilman niitä - sitähän rakkaus on!

Olin myös jälleen alkanut käyttää alkoholia. Olin lääke- ja viinahumalassa melkein joka päivä. Ymmärsin leikkiväni elämälläni, mutta minulla ei ollut voimaa vastustaa humalahakuisuuttani, jos minulla oli voimaa enää yleensä mihinkään.

Yhtenä iltana otin kourallisen lääkkeitä ja lähdin hakemaan kapakasta viinaa kyytipojaksi. Hortoilin sinne tänne tietämättä mitään tästä maailmasta. Ilmeisesti olin jossain kapakassa ollut, koska myöhemmin taskustani oli löytynyt veitsiä ja haarukoita.

Aamuyöstä olin jotenkin löytänyt kotiini. Kaksi ystävääni, jotka olivat yötä luonani, näkivät heti hirvittävän kuntoni. Yhtä äkkiä olin muuttunut agressiiviseksi. Olin heitellyt heitä seinästä seinään kuin paperipusseja. Toinen pojista pääsi ulos karkuun ja soitti Kyöstille. Ennen kuin Kyösti ja Benja ehtivät luokseni, olin juossut piiloon Helsingin yöhön, minne, en tiedä.

Kyösti ja Benja lähtivät etsimään minua ja löysivätkin jostain roskalaatikosta. Olin värissyt kuin kissanpentu. Kyösti pyysi minua kanssaan sisälle, mutta en suostunut. Kyösti sai kuitenkin maaniteltua minut pois roskalaatikosta. Kun hän yritti taluttaa minua kotiin, heitin hänet maahan.

"Minähän en teidän mukaanne lähde! Te tapatte minut, kyllä minä tiedän", olin raivonnut.

Kyösti ei pystynyt pidättelemään minua. Lähdin juoksemaan, mutta Benja sai minut kiinni ja heitti valtavalla voimalla maahan. Hän istui päälleni ja huusi Kyöstin soittamaan poliisit. Olin uhannut tappaa kaikki, jotka tulevat lähelleni.

"Teillä on salajuoni saadaksenne minut pois päiviltä, mutta se ei onnistu", huusin minkä kurkusta lähti.

Poliisit tulivat pillit ulvoen. Kyösti selitti mikä on tilanne. Kun he nostivat minut ylös maasta viedäkseen autoon, oli kuin olisin saanut jostain lisää voimia. Panin vastaan, eivätkä edes poliisit onnistuneet taltuttamaan minua. Silloin he aikoivat alkaa käyttää todella kovia otteita, mutta Kyösti kielsi sen.

"Se on ihan sekaisin lääkkeistä ja viinasta. Yrittäkää saada sen kädet selän taakse rautoihin", Kyösti oli huutanut hätääntyneenä.

Jonkin aikaa olin vielä jaksanut panna hanttiin, mutta sitten poliisit saivat minut mahalleni autoon kädet selkäni takana raudoissa.

He veivät minut ensiksi Auroran sairaalaan saadakseen lähetteen Hesperian mielisairaalaan. Itselläni on vain joitakin hataria muistikuvia sieltä täältä tuon yön tapahtumista.

Lähetteen saatuaan poliisit veivät minut Hesperian sairaalaan. Siellä oli alkanut uusi taistelu hoitajien yrittäessä laittaa minut lepositeisiin. Minulla oli ollut monen ihmisen voimat. Lopulta ei ollut auttanut kuin työntää voimakas unipiikki käsivarteeni. Vasta silloin olin rauhoittunut.

Seuraavasta päivästä minulla on edes joitakin selviä muistikuvia. Kun heräsin, ihmettelin missä minä oikein olen. Miksi olen tällaisissa siteissä? Mitä minä olen tehnyt? Olenko tappanut jonkun? Mitä ihmettä oikein on tapahtunut?

Kun aloin tajuta, mistä on kyse, huusin suoraa huutoa. Kerjäsin ja rukoilin, että he päästävät käteni vapaaksi.

"Minä olen jo täysin oma itseni. Ei teidän tarvitse pelätä minua. Lupaan olla ihan rauhallinen", huusin anovalla äänellä.

Ovi pysyi suljettuna. En kuullut hiiskaustakaan.

Suuni oli kuin kuiva erämaa. Pyysin, että joku tulisi edes tuomaan minulle vettä. Silloin ovi aukesi ja sisään tulivat lääkäri ja hoitaja. Mitään sanomatta he antoivat minun juoda ja sen jälkeen pumppasivat minut täyteen lääkettä. Nukahdin uudelleen.

Vasta seuraavana aamuna minut päästettiin siteistä ja vietiin lääkärin puheille, silloinkin lääkitettynä.

"Aivonne ovat vahvassa myrkytystilassa viinan ja lääkkeiden yhteiskäytöstä. Siksi meidän on pakko työntää teihin vahvoja vasta-aineita", lääkäri selitti ystävällisesti.

"Kuolemanne oli vain hiuskarvan varassa. Vielä yksi tabletti ja pari paukkua, niin olisitte nyt kuollut mies", lääkäri selitti vakavana.

Pelästyin kuinka lähellä kuolemaa olin käynyt. Päätin, että nyt pillereiden väärinkäyttö on loppu. Se oli kova paikka, koska ne olivat jo vuosia täyttäneet jonkin tyhjiön minussa. Niistä sai lohtua yksinäisyyteen, varmuutta epävarmuuteen. Pillerit olivat olleet minulle isä ja äiti, sisko ja veli.

Purskahdin lääkärin edessä hillittömään itkuun. Tajusin, kuinka paljon olin todellakin kaivannut vanhempieni ja sisarusteni rakkautta.

Osastolla

Katselin mielisairaalan ikkunasta aurinkoista maisemaa. Pelotti. Minulla oli valtava ikävä pillereitä, mutta nyt minun oli luovuttava niistä.

Olin hetkeä aikaisemmin keskustellut lääkärin kanssa ja sopinut, että jään osastolle määräämättömäksi ajaksi lääkevieroitukseen. Tällainen käytäntö ei ollut yleistä, mutta minun kohdallani tehtiin poikkeus. Se oli Jumalan antama mahdollisuus, johon minun tuli tarttua. Enää ei ollut varaa antaa yhtään periksi. Tiesin, että nyt sielunvihollisella oli ollut kaikki voimansa pelissä tuhotakseen minut lopullisesti. Ryhdyin päämäärätietoisesti tekemään parannusta tavoistani välittämättä psyykkisistä ja sairaanhoidollisista lainalaisuuksista.

Pyysin lääkäriä ajamaan alas kaikki rauhoittavat lääkkeet pois viikossa. Hän ehdotti helpompaa ja inhimillisempää tapaa, muutamaa kuukautta, mutta en suostunut.

"Sinä leikit nyt liian urhoollista", lääkäri ja hoitajat sanoivat minulle. He jättivät kertomatta, miksi. Myöhemmin tiesin vastauksen: lääkevieroituksessa ihminen ajautuu hoidon edetessä sanoin kuvaamattomaan depressioon. Se on niin hirvittävä, että itsemurhariski moninkertaistuu ja kirjautuu usein monen masentuneen viimeiseksi teoksi.

Tieto osastolla olemisestani levisi nopeasti muiden potilaiden tietoon.

"Mitä sä täällä teet? Eks sää ookki se iskelmälaulaja?", monet kyselivät.

Oli äärettömän kiusallista olla tunnettu. Hoitajat olivat kuin enkeleitä puuttuessaan potilaiden kyselyihin.

"Täällä kenenkään tausta ei merkitse mitään; te olette ihmisiä, siinä kaikki", he sanoivat lempeästi jokaiselle potilaalle.

Potilaat pyysivät minua laulamaan tupakkahuoneeseen. Menin ja sain heidätkin laulamaan. En ole koskaan kuullut niin sydämestä lähtevää eläytymistä lauluihin, kuin siellä kuulin. Se jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Toivottavasti se myös näkyy ja kuuluu minun lauluissani tulevaisuudessa.

Keskustelin kaikesta maan ja taivaan välillä potilaiden kanssa. Kun jokin asia liikutti jotain potilasta ja hän alkoi itkeä, kukaan ei kiinnittänyt siihen liikaa huomiota. Joku toi nenäliinan, toinen silitti kädestä, kaikki tapahtui hellästi ja hienovaraisesti.

Lääkkeistä luopuminen aiheutti minulle motorisia ongelmia. Saatoin kävellä kenossa milloin mihinkin suuntaan. Hoitajat tarjosivat lääkitystä, mutta en halunnut ottaa. Epilepsialääkkeitä oli pakko syödä, etten saisi epilepsiakohtauksia.

Kotiutuminen

Muutaman viikon kuluttua lähdin pois sairaalasta. Lääkäri varoitti liian nopeasta aikataulusta, mutta pysyin päätöksessäni. Sain lääkäriltä luvan tulla takaisin heti, jos oloni kotona käy liian vaikeaksi. Myönnän, että pelkäsin joutuvani takaisin sairaalaan samasta syystä kuin sinne jouduinkin, mutta uskoin Jumalan auttavan minua pääsemään nyt kokonaan irti lääkkeistä. Niin tapahtuikin, mutta ei ihan heti.

Kotona rukoilin tuntikausia päivässä Jumalan voimaa. Yhtä monta tuntia elimistöni rukoili pillereitä. Kävelin huoneesta toiseen hirvittävän tuskan raastaessa sieluani. Huusin Jumalaa avukseni, mutta mitään ei tapahtunut. Olin katkera ja vihainen Jumalalle.

"Millainen Jumala Sinä oikein olet? Miksi rakastat ääneti ja toimettomasti? Etkö näe, että olen kuolemassa masennukseen? Tarvitsen apuasi heti, enkä huomenna tai ensi vuonna. Silloin on jo liian myöhäistä", huusin ja raivosin Hänelle.

Rukoustaistelua kesti lähes vuoden. En kertaakaan sortunut ottamaan lääkkeitä, vaikka mielessäni kävi usein jo itsemurhakin.

Kyösti kävi luonani joka päivä. Itkin ja purin hänelle tuskaani ja raivoani, mutta hän oli ihmeellisen levollinen ja rauhallinen. Kysyin: Miksi? Eikö hänkään ymmärrä, millaisessa helvetissä elän?

Päivät ja kuukaudet lipuivat hiljakseen ilman mullistavaa muutosta elämässäni. Rukoilin ja kävin kokouksissa. En tuntenut ainuttakaan tunneperäistä kokemusta. Silti jotain sisäisessä maailmassani oli muuttunut. Sota sielussani oli ottanut valkoisen lipun käteensä.

Viimeisen erän viimeinen minuutti

Lähestyttiin uutta vuotta 2001. Olin tervehtynyt jo jonkin verran. Olin alkanut uudelleen käydä lenkillä ja pitää itsestäni muutenkin parempaa huolta. Ihmispelkoni ei enää hallinnut minua yhtä paljon kuin ennen. Kun Kyöstin luokse tuli ihmisiä kylään, en luikkinut pakoon viivana, vaan jäin seurustelemaan heidän kanssaan. Elämä alkoi tuntua taas elämältä.

Vietin uudenvuoden kotona. Poltin kynttilöitä ja kuuntelin musiikkia. Yöllä kahdeltatoista menin parvekkeelle ihailemaan rakettien värikirjoa taivaalla. Elämäni on ollut vähintäänkin yhtä värikästä, naurahdin itsekseni.

Silloin sielussani tapahtui jotain. Joka kerta kun raketti näytti väriloistonsa, merkillinen rauha valtasi sieluni. Tätä kesti tunnin ajan. Olin varma, että nyt sekoan lopullisesti, mutta miksi se tuntui niin hyvältä!

Olisiko Jumala vihdoinkin ilmestynyt minulle, mietin. Liitin käteni ristiin, katsoin taivaalle ja kiitin arasti. Se tuntui hyvältä ja maailman luonnollisimmalta asialta! Jatkoin kiittämistä kyynelten valuessa poskilleni.

Menin sisälle ja polvistuin sohvan viereen. Kiitin ja itkin. Taivas oli auennut, vihdoinkin!

Jumalan Henki alkoi puhua minulle. Minun olisi annettava anteeksi kaikille ihmisille, jotka ovat loukanneet ja särkeneet minua. Voi miten hellä ja rauhallinen Hänen äänensä olikaan! Olin valmis tekemään mitä tahansa, kunhan vain saisin pitää rauhan, joka sieluuni oli annettu. En tiedä kuinka kauan rukoilin, mutta nukkumaan mennessäni nukuin kuin pieni lapsi.

Aamulla luin ensimmäiseksi Isä meidän -rukouksen. Ymmärsin, että minun tuli antaa anteeksi ihmisille, niin kuin Jumalakin antaa minulle anteeksi. Minun olisi turha pyytää Jumalalta mitään, jos sydämessäni on vihaa ja katkeruutta.

Laskin viimeisenkin suojavarustukseni Jumalan eteen. Soitin ympäri Suomea ihmisille ja pyysin heiltä anteeksi. Kipeintä teki soittaa lastenkodin hoitajille ja johtajalle. Kuulin kuinka he nieleskelivät liikutuksesta. Oli vaikeaa antaa heille anteeksi, koska he olivat määrätietoisesti vaikeuttaneet elämääni. Mitä syvemmälle anteeksiantamiseni prosessi edistyi, sitä selvemmin huomasin kuuluvani itse samaan joukkoon. Oli annettava anteeksi myös itselleni. Anteeksi antaminen on ainakin minun kohdallani ollut prosessi, ei yhtäkkinen humaus.

En puhunut Kyöstille mitään Jumalan kohtaamisestani. Halusin varmistua, ettei tämä ole vain hetken tunne.

Vasta muutaman viikon päästä uskalsin kertoa Kyöstille mitä oli tapahtunut. Kyösti hyppi riemusta ja kiitti Jumalaa. Hän kertoi tienneensä lopputuloksen siitä yöstä alkaen, jolloin sekoilin ja jouduin sairaalaan. Jumala oli rukouksessa puhunut hänelle, että Ernon eheytyminen alkaa mielisairaalassa.

Kun menin kotiin, kuulin jälleen Jumalan Hengen puhuvan minulle. "Olet luopunut lääkkeistä ja vihasta, mutta vielä yhdestä asiasta sinun on luovuttava: päätöksestäsi, ettet enää koskaan laula. Sinun on luovutettava tämäkin asia minulle. Sinä tulet laulamaan Minun voimassani ihmisille. Älä aseta Minulle enää mitään ehtoja, niin Minä pidän sinusta huolen. Ala avata ääntäsi pari tuntia päivässä. Minä nostan uudelleen sinut, Kyöstin, Kicen ja Rainerin käyttööni. Älä huolehdi, luota vain Minuun", Hän sanoi.

"Jumala, minä laulan loppuelämäni Sinusta, jos vain saan olla palveluksessasi", sanoin Hänelle hiljaa. Siinä samassa vuosi 2004 laskettiin sydämeeni. Silloin alkaisi uudestaan Jumalan valtakunnan työ.

Pidin asian omana tietonani puoli vuotta, mutta rukoilin joka päivä asian puolesta. Avasin ääntäni laulamalla aarioita kotona. Valmistauduin huolellisesti täyttämään Jumalan suunnitelman elämässäni.

Puolen vuoden kuluttua kerroin Kyöstille, mitä Jumala oli puhunut minulle. Kyösti naurahti ja kaivoi työpöytänsä laatikosta paperin, jonka hän oli kirjoittanut lähes vuosi sitten. Paperilla oli tarkka suunnitelma uudesta evankelioimistyöstämme, joka alkaisi 2004! Jumala oli puhunut hänelle, että meidän on tehtävä vain muutaman euron maksava cd, joka on kuitenkin hyvin tehty. Laulujen sanoma pitää olla tätä päivää. Jopa Rainerin ja Kiken nimet olivat paperilla!

Aloimme määrätietoisesti rukoilla asian puolesta. Olimme molemmat jo nyt saaneet niin paljon Jumalalta, ettemme halunneet enää yhtään vastustaa Hänen tahtoaan. Rukoilimme myös Rainerin puolesta, koska tiesimme hänen kriittisen suhtautumisensa julkisuudessa olemiseen.

Jumala eheytti minua päivä päivältä enemmän. Hänen rakkautensa ja armonsa hoiti minua syvältä. Olin ollut kuivilla jo yli vuoden. Lääkärin ehdottomasta vaatimuksesta suostuin käyttämään mielialalääkettä, joka ei aiheuta riippuvuutta, sekä unilääkettä tarvittaessa. Lääkärin määräys oli minulle lahja taivaasta, sillä Jumala oli eheyttänyt minua enemmän kuin uskalsin odottaa. Hän oli todellakin pitänyt lupauksensa.

On lokakuun 11. päivä 2003. Olemme Seinäjoen Helluntaiseurakunnassa. Kyösti kokeilee vielä kamoja. Minä ja Rainer istumme pastorin huoneessa. Kohta alkaa konserttimme. Emme ole esiintyneet yhdessä lähes kahteenkymmeneen vuoteen.

Heinäkuussa 2003 alkoi tapahtua. Neuvottelimme eri kirkkokuntien kanssa yhteistyöstä. Kaikki suhtautuivat meihin lämpimästi ja myötätuntoisesti. Jumala avasi jokaisen oven meille. Ensi vuonna aloitamme varsinaisen työn, mutta teemme muutamia konsertteja jo nyt. Emme ole laulaneet moneen vuoteen, joten joudumme aloittamaan siinäkin alusta, vaikka olemmekin ammattilaisia. Kicke tulee mukaan tammikuussa 2004.

"Erno ja Raikku, tulkaa lavalle jo. Harjoitellaan vielä yksi laulu, ennen kuin kokous alkaa", Kyösti huutaa.

Viimeisen erän viimeinen minuutti on umpeutunut. Sota sielussani heiluttaa valkoista lippua.











Document Info


Accesari: 5002
Apreciat:

Comenteaza documentul:

Nu esti inregistrat
Trebuie sa fii utilizator inregistrat pentru a putea comenta


Creaza cont nou

A fost util?

Daca documentul a fost util si crezi ca merita
sa adaugi un link catre el la tine in site

Copiaza codul
in pagina web a site-ului tau.




eCoduri.com - coduri postale, contabile, CAEN sau bancare

Politica de confidentialitate




Copyright © Contact (SCRIGROUP Int. 2021 )